Selvitystyön loppuraportti

Blogin artikkelisarja päättyy suomalaisten museoiden kansainvälisyydestä tehdyn loppuraportin julkaisuun. Selvityksessä nousee esiin museoiden halukkuus kansainvälistyä – kaksi kolmesta museosta hakee aktiivisesti kansainvälisiä kontakteja. Selvitys osoittaa, että museot tunnistavat uudenlaisen kansainvälisen kulttuuriympäristön merkityksen nousemisen.

Kansainvälisyys ei kuitenkaan vielä merkitse sinänsä mitään. Mikä museoiden kannalta on kansainvälisen toiminnan todellinen syy? Talouden avautumisen kansainvälistymiseen johtava kehitys ei ole yhdensuuntainen kulttuurillisen moninaistumisen kanssa. Museoissa ei tehdä ratkaisuja taloudellisten arvojen mukaan vaan kulttuuristen arvojen. Museot ovat tarkoitettu kulttuurisen kasvun paikoiksi; tiloiksi, joissa kulttuurit ja historia kaikessa kirjavuudessaan tulee esitetyksi ja koetuksi. Kansainvälisyys merkitsee kulttuurin representaation näkökulmasta vaihtuvuutta ja vaihtelua. Museoiden tarkoitus on säilyttää kulttuuriperintöä, mutta myös opettaa uutta. Kansainvälisyyden osalta opetus on seuraava: yhtenäinen kulttuuri ja historia on menneisyyden, lähinnä 1800-luvun ja 1900-luvun ideaali. Uuden ihanteen tarkoituksena olisi luoda maailmaa, jossa kulttuuriset rajat lievennetään. Ihmiset tuntisivat kuuluvansa yhteen kulttuurin, mutta samalla jokaisen tulisi ymmärtää muiden oikeus olla itsenäisesti oman kulttuurinsa edustajia, vaikka aivan naapurissakin.

Kansainvälisyys ei ole itsetarkoituksellista. Miten kansainvälistymistä pitäisi museoissa toteuttaa? Kansainvälisyydessä museoiden kohdalla ei ole kyse pelkästään kulttuurin viennistä tai tuonnista. Paljon enemmän kyse on rajoja ylittävästä yhteistyöstä. Tässä blogissa on tuotu esiin erilaisia näkökulmia kansainväliseen yhteistyöhön. Yhteistyön muotoja on yhtä paljon kuin museoitakin. Kaikkien museoiden ei tarvitse tehdä suuria kansainvälisiä näyttelyprojekteja tai saavuttaa vientituloksia. Museoiden pitää koosta ja sijainnista riippumatta katsoa kansainvälisyyttä oman toimintansa kannalta. Kulttuurien välisessä vuoropuhelussa kaikille löytyy tehtäviä ja yhtä olennaista on kertoa myös kansallisesta suomalaisesta näkökulmasta suhteessa muihin.

Selvitystyö osoittaa, että kansainvälisyys merkitsee museoiden toiminnassa erilaisuutta suhteessa totuttuun erilaisuutta suhteessa muihin museoihin. Jokaisen museon tulisi miettiä tarvitseeko se näyttelyitä tai esineitä ulkomailta? Voisiko sen tuottamat näyttelyt kiinnostaa muualla? Mitkä ovat museolle kiinnostavia kansainvälisiä kumppaneita? Ovatko kansainväliset asiantuntijat kiinnostuneita museostamme?

Kansainvälisyys nostaa esiin yhä uusia kysymyksiä museoiden toiminnasta. Ratkaisuja ei aina ole valmiina. Jokaisen museon on mietittävä itsenäisesti, kuinka muutokseen pitäisi omalta osaltaan reagoida.

Kiitos kaikille kirjoittajille. Kiitos myös selvitystyöhön osallistuneille museoille.

Karim Galenius

Mainokset

Espoon kaupunginmuseo sai vuonna 2001 Näyttelykeskus WeeGeeltä uudet toimitilat, mikä edellytti myös uudenlaista näyttelypolitiikkaa. Toiminnan laajentaminen Talomuseo Glimsistä KAMUn 650 neliömetrin näyttelytiloihin oli museolle suuri loikka. KAMUssa näyttelypolitiikan lähtökohtana on ollut Espoon kaupungin strategiassa mainittu tavoite kehittää WeeGeestä kansainvälisen mittakaavan näyttelykeskus. Kaupunginmuseon omassa strategiassa se on tarkoittanut yhtäältä paikallisen historian esittämistä laajemmassa, kansainvälisessä kontekstissa ja toisaalta kansainvälisesti mielenkiintoisten ja merkittävien kulttuurihistoriallisten näyttelyiden tuomista espoolaisten nähtäväksi.

Näyttelykeskus WeeGeen avajaisvuonna 2006 museo toteutti näyttelyn Aurora Karamzin ja vallan näyttämöt. Aihe oli paikallisesti ja kansallisestikin merkittävä, mutta sillä oli myös runsaasti kansainvälisiä ulottuvuuksia. Näyttelyn toteuttamisessa tehtiin yhteistyötä Demidov-suvun kanssa ja näyttelylainoja tuotiin mm. Venäjältä, Ranskasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Lopputulos oli näyttävä ja kävijäpalaute ylistävää, mutta samalla opittiin, että mitä useampi lainaajataho, sen työläämpää – ja hintavampaa.

Vuonna 2008, Espoon kaupungin 550-vuotisjuhlavuonna, museo toteutti Kylä – keskiaikaa Itämeren rannalla -näyttelyn. Näyttely pohjautui keskiaikaisen Mankbyn kylän arkeologisista kaivauksista saatuun ainutlaatuiseen tutkimustietoon. Uudenmaan rannikon varhaiskeskiaikaisen asuttamisen ja merenkulkuun perustuvien vilkkaiden kansainvälisten kontaktien esittämiseksi hankittiin lainoja mm. Ruotsista, Tanskasta ja Virosta. Näyttely sai erinomaista palautetta. Kansainvälinen aineisto ei ollut vain tuomassa lisäarvoa, vaan oli oleellinen osa näyttelyn kertomusta.

Museon ensimmäinen kansainvälinen tuontinäyttely oli Ötzi – Alppien jäämies. Etelä-Tirolin Arkeologisen museon kiertonäyttely oli turvallinen kokeilu ensinnäkin siksi, että aihe oli erittäin tunnettu ja sisältyy myös peruskoulun historianopetukseen. Toiseksi hinta oli kokoon nähden edullinen, koska näyttely ei sisältänyt originaaliesineitä. Kolmanneksi näyttelykonseptia oli ehditty hioa ja kehitellä vuosien myötä, ja siitä oli kierrossa jo toinen, päivitetty versio. Siitä huolimatta mm. tekstien kääntäminen ja editointi työllistivät varsin paljon erilaisista tyyli- ja kulttuurieroista johtuen. Näyttely rakentui paljolti teknisille ratkaisuille, joiden toiminta takkusi liian usein. Ylläpito työllisti siis museomestareita odotettua enemmän, mutta tilanteista selvittiin yhteistyössä ja -ymmärryksessä näyttelyn tuottajien kanssa.  Yleisö kiitti näyttelyä sen pienistä puutteista huolimatta ja keräsi KAMUn yleisöennätyksen: yli 40 000 kävijää 6 kuukaudessa.

Maaliskuussa 2012 KAMUssa avataan Marco Polo – mies ja myytti -näyttely, joka toteutetaan yhteistyössä italialaisten kumppanien kanssa. Ötziin verrattuna työtä ja riskejäkin on enemmän: originaaliesineet nostavat hintaa, vakuutukset ja turvallisuus työllistävät, avaimet käteen -periaatteella sovittu näyttely ei ole todellisuudessa avaimet käteen, koska rakenteet tulevat KAMUsta, kuitenkin tuottajien kustannuksella modifioituna näyttelyyn sopivaksi. Hannoverissa syyskuussa 2011 ensi-iltansa saaneessa näyttelyssä on vielä jonkin verran lasten tauteja, joten saatoimme vain onnitella itseämme siitä, että olimme osanneet luopua ensi-esityksen optiosta innokkaamman saksalaismuseon hyväksi. Sopimuksissa on joskus vaikea määritellä jokaista yksityiskohtaa täysin aukottomasti, joten hankkeen onnistunut läpivienti edellyttää keskinäistä luottamusta eri osapuolten välillä sekä tietenkin vankkaa näyttelyalan osaamista ja kokemusta. Parhaillaan on menossa näyttelysuunnitelman modifiointi Espoota varten. Uskomme vahvasti hyvään lopputulokseen, ja että Marco Polo on aiheena Ötzin tapaan suomalaisia museokävijöitä kiinnostava.

Carina Jaatinen, Näyttelypäällikkö, Espoon kaupunginmuseo

Muumilaakson kansainvälinen näyttelytoiminta nykyisellään sai strategisen lähtölaukauksen vuonna 2005. Tove Janssonin syntymäpäivänä, 9. elokuuta, muumit kokivat mediamenestyksen maailmannäyttelyssä, Aichi Expossa Japanissa. Kymmenettuhannet messuvieraat kuulivat Muumilaakson kotikaupungista, Tampereesta.

Aichin maailmannäyttelykokemuksen jälkeen tehtiin päätös lisätä Muumilaakson kokoelman liikkuvuutta maailmalla. Se sopi ajankohtaan, jona kävi selvemmäksi ja selvemmäksi, että Muumilaakso tulisi kymmenen vuoden sisällä muuttamaan, eikä merkittäviä investointeja nykytilaan tehtäisi, vaikka museotekniikka alkoi olla vanhentunutta. Niinpä kansainvälisiä suhteita, joita jo oli olemassa, alettiin kehittää määrätietoisesti. Olihan jo 2004 Muumilaaksosta lähtenyt Japaniin suuri alkuperäisten teosten näyttely, jonka oli tarkoitus jäädä harvinaisuudeksi, mutta joka menestyksensä vuoksi nousi uuden näyttelystrategian ennakkotapaukseksi.

Japanilaiset ovat innokkaita muumien ystäviä ja he saivatkin muumit vierailulle taas vuonna 2007. Muumitaideteoksia kiersi näyttelyssä, joka esitteli pohjoismaista designia. Nordic Modernism, Design & Crafts kiersi vuosina 2007–2008 Nagasakissa, Utsunomiyassa, Kyotossa ja Tokiossa. Samana vuonna alkuperäisistä sarjakuvaluonnoksista koottu näyttely oli esillä Kööpenhaminassa Frederiks Bastionissa.

Vuonna 2009 suurin kansainvälinen näyttelyprojekti Muumilaaksossa oli maaliskuussa avautunut 184 alkuperäisen muumiteoksen kierros Japanissa Osakassa, Tokiossa, Sapporossa, Okazakissa, Kagoshimassa, Miyazakissa ja Hiroshimassa. Näyttelyyn tutustui liki 190 000 henkeä.

Vuonna 2010 suunnattiin Eurooppaan. Suomen Benelux-instituutin ja Belgian Comic Strip Centerin kanssa Muumilaakso järjesti näyttelyn Brysselin sarjakuvakeskuksessa 2.3.–29.8. The Dream World of Tove Jansson keräsi 101 517 katsojaa. Loppuvuodesta avautui Manchesterissä Englannissa Magical Moominvalley -näyttely Bury Art Gallery, Museum & Archives -museossa. Vajaan kolmen kuukauden näyttelyllä museo löi kaikki aiemmat yleisöennätyksensä. Vieraita kävi 12 310, missä oli 17% kasvua edellisvuoteen verrattuna.

Muumilaakson kokoelma liikkuu myös reproduktioina

Muumilaakson kansainvälinen näyttelytoiminta muuttui entistä intensiivisemmäksi vuonna 2008. Reproduktionäyttelyiden kehittäminen pääsi vauhtiin. Muumilaaksolla haluaa palvella myös niitä, jotka eivät pysty tarjoamaan alkuperäisten teosten vaatimia näyttelyolosuhteita. Ystävyyskaupunkitoiminnassakin reproduktionäyttelyt toimivat.

Reproduktioteoksia oli ensimmäisen kerran näytteillä ulkomailla vuonna 2008. Muumilaakso oli mukana Satua ja totta –näyttelyssä Pietarissa, kesällä vielä Klaksvikissa Fär-saarilla. Espoon kulttuuritoimen ja ruotsalaisen Folkets Hus och Parker’n kanssa käynnistettiin interaktiivinen En egen värld – Tove Jansson och Mumintrollen -näyttelykierros, joka jatkui Ruotsissa useita vuosia. Pietarissa Non/Fiction kirjallisuusmessuilla oli mukana Ystävyyttä Muumilaaksossa. Siihen tutustui arviolta 35 000 kävijää.

Alkukesästä 2009 Tanssiva Muumilaakso -reproduktionäyttely oli esillä Tarton kaupunginmuseossa. Sama näyttely vieraili myös Fukuokassa Japanissa Picture Book Museumissa, kävijöitä oli noin 40 000. Seuraavana vuonna Muumilaakso osallistui Kazakstanin pääkaupungissa Astanassa kulttuureja esittelevään näyttelyyn Ystävyyttä Muumilaaksossa -näyttelyllä. Sama näyttely Tseljabinskyssä Venäjällä sai vain 12 päivänä yli 800 katsojaa.

Tanssiva Muumilaakso oli esillä Shanghain maailmannäyttelyssä 2010 Suomen Kirnu-paviljongissa. Saman niminen yhteisproduktio yhdisti muumitaiteen, tanssin, musiikin ja asiantuntijapuheenvuorot. Maailmannäyttelykomitea myönsi produktiolle kulttuuripalkinnon ansiokkaasta osallistumisesta Shanghain maailmannäyttelyyn. Palkituista se oli ainoa Suomen kulttuuriohjelman edustaja. Yhteisproduktio vieraili kesällä 2011 Kaliforniassa USA:ssa. Näyttelyn ja esitykset näki noin 3000 FinnFest-tapahtuman vierasta San Diegossa. Yhteisproduktiota on kehitetty useita vuosia Muumilaakson ja muiden toimijoiden kesken ja sen kehittämistä jatketaan.

Keväällä 2011 oli myös lähdössä vuoden mittainen kiertonäyttely 127 Janssonin alkuperäisteoksesta Japaniin. Kierros peruttiin maanjäristys- ja tsunamikatastrofin seurausten vuoksi, mutta se toteutettiin lopulta reproduktionäyttelynä Yamanashi Prefectural Museum of Art:ssa. Näyttelyvieraita vajaassa kahdessa kuukaudessa oli 26 792. Alkuperäisen näyttelyn peruuntuminen aiheutti toukokuun loppuun mennessä yli 2000 uutisosumaa internetin japaninkielisillä sivuilla ja yli 11 000 blogikirjoitusta aiheesta.

Mediat ja yleisö kiittävät

Olipa näyttely originaaleista tai reproduktioista koottu, palaute kiittää kaikkialla. Salaisuus on tietenkin Tove Janssonin ilmaisun koskettavuudessa, mutta myös siinä, että tilaaja saa resursseilleen sopivan näyttelyn originaaleista tai korkeatasoisista kopioista kuratoituna.

Vuosina 2007–2011 Muumilaakson näyttelyt ovat saavuttaneet yli 500 000 kävijää ulkomailla. Siis yli 100 000 kävijää vuodessa. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi Shanghai Expon kävijät Kirnussa tai nettinäkyvyys. Muitakin kävijälukuja puuttuu arviosta. Kiertonäyttelyiden ansiosta ulkomaisten museovieraiden määrä Tampereen Muumilaaksossa on kasvanut tasaisesti. Muumilaakson strategiaan on kuulunut suunnata näyttelytoimintaa aktiivisesti ulkomaille vuodesta 2005 lähtien kansainvälisen tunnettuuden lisäämiseksi. Se näyttää onnistuneen.

Museoamanuenssi Elina Bonelius

Rauman taidemuseon toiminnassa kansainvälisyys on ollut mukana alusta alkaen. Toiminnan varhaisina vuosina esiteltiin ulkomaisten kulttuuri-instituuttien tuottamia valmiita kiertonäyttelyitä sekä taidetta ystävyyskaupungeista. Rannikolla sijaitsevasta Rauman kaupungista käsin kansainvälisyys hahmottui luontevasti merellisen ulottuvuuden kautta ja oman näyttelytuotannon suunnittelussa katseet kääntyivät ensimmäiseksi meren yli Ruotsiin. Taidemuseon itse tuottamien kansainvälisten näyttelyiden sarja alkoi vuonna 1977, jolloin järjestettiin ensimmäinen Pohjanlahden Biennale –näyttely, jossa esiteltiin Suomen ja Ruotsin rannikkokaupunkien taiteilijoiden teoksia.

Seuraavalla vuosikymmenellä biennaalin maantieteellistä ulottuvuutta päätettiin laajentaa kattamaan koko Itämeren alue. Vuonna 1985 avautui Rauma Biennale Balticum, jossa taiteilijat edelleen edustivat omia rannikkokaupunkejaan. Vuodesta 1990 alkaen näyttelysarjaa ryhdyttiin rakentamaan uudelta pohjalta. Näyttelyä kokoamaan kutsuttiin ulkopuolinen kuraattori ja taiteilijat kutsuttiin maittain. Viime vuosina Rauma Biennale Balticum on pyrkinyt käytettävissä olevien resurssien mukaan myös laajentumaan ja avautumaan kansainvälisesti. Taiteen maailma ei ole sidoksissa tiukkaan kansallisvaltioiden rajanvetoon ja taiteella on oma roolinsa lisätä globaalia ajattelua ja ymmärrystä. Seuraavassa Biennale Balticum -näyttelyssä Human Nature – Ihmisluonto on mukana myös joitain kiinalaisia nykytaiteilijoita sekä Saksassa työskenteleviä japanilaisia taiteilijoita.

Biennaleperinne on jatkunut katkeamattomana ja vakiinnuttanut asemansa alueen nykytaidenäyttelyiden joukossa. Viimeksi Rauma Biennale Balticum toteutettiin kesällä 2010. Meriaiheista nykytaidetta esittelevä Mitä meri? -näyttely toi esiin ekologisia, esteettisiä, ekonomisia ja eettisiä näkökulmia mereen ja merelle.

Rauma Biennale Balticum on meren ympärille syntynyt näyttely, johon jo yli kahden vuosikymmenen ajan on kutsuttu Itämeren alueella asuvia taiteilijoita, mutta vasta nyt  ensimmäistä kertaa myös näyttelyn teemana oli meri. Biennale perustui alkujaankin ajatukseen, että meri on yhdistänyt ja yhdistää edelleen Itämeren alueen taiteilijoita. Nyt kuitenkin näkökulma mereen sai uusia vivahteita, yhteisen ympäristömme Itämeren ekologinen tila on huolestuttava.

Taiteilijat lähestyivät meriteemaa myös monista muista eri näkökulmista. Meri esiintyi näyttelyssä myös laajempana käsitteenä, myyttinä ja symbolina, jonka moniulotteisuudelle ja mahtavuudelle on vaikea löytää vertailukohtaa.

Mitä meri? –näyttelyn kuratoivat Rauman taidemuseon intendentti Janne Koski ja amanuenssi Henna Paunu. Näyttelyjulkaisussa esiteltiin näyttelyn taiteilijat ja heidän teoksensa. Julkaisuun koostettiin myös lainauksia raumalaisen kirjailijan Tapio Koivukarin Raumanmereen liittyvistä kirjoista. Julkaisu oli ilmainen kaikille kävijöille. Julkaisun toteutuksella pyrittiin edistämään näyttelyn saavutettavuutta ja sisältöjen ymmärtämistä. Julkaisua jaettiin myös koululaisryhmille opastusten yhteydessä. Näyttelyn graafisesta ilmeestä ja julkaisun taitosta vastasi Pasi Rauhala.

Näyttelyn taiteilijat olivat: A Kassen (Christian Bretton-Meyer, Morten Steen Hebsgaard, Sören Petersen, Tommy Petersen) (DK), Johanna Billing (SE), Katja Bjørn (DK), BlueSoup Group (Alexei Dobrov, Daniel Lebedev, Valery Patkonen, Aleksandr Lobanov) (RU), Ulu Braun (DE), Sergey Bratkov (RU), Egle Budvytyte (LT), Terike Haapoja (FI), Kaspars Groshevs (LV) & Ruta Kiskyte (LT) & Daria Melnikova (LV), Antti Laitinen (FI), M.A.R.I.N. / Tapio Mäkelä (FI), Miks Mitrevics (LV), Jaanus Samma (EE), Claudia Schmacke (DE), Dominika Skutnik (PL), Laura Stasiulyte (LT), Jaan Toomik (EE), Julita Wojcik (PL), Vadim Zakharov (RU).

Näyttelyn ohjelmistoon liittyen teoksia ja tapahtumia oli myös taidemuseon pihatiloissa sekä museotilojen ulkopuolella. Antti Laitisen performanssi nähtiin Rauman kanalissa, Pintaa syvemmälle -merivalokuvauksen kurssi ja Kelluva veistos -kuvanveistokurssi järjestettiin lapsille Otanlahdessa meren rannalla sekä Tero Juutin merihenkinen tatuointiperformanssi Mustan pitsin yössä. Taidemuseon pihalle merenkulun arkipäivää toivat merilogistiikkaa hoitavan Rauma Stevedoringin merikontit, jotka muuntuivat videokatselutiloiksi.

Rauma Biennale Balticum on osa Itämeren alueen Ars Baltica kulttuuriverkostoa. Kuratointiprosessi sisältää myös kiinteää yhteistyötä eri maiden nykytaiteen instituutioiden, asiantuntijoiden ja kuraattorien kanssa. Näyttelyn rahoituksesta vastasivat Rauman kaupunki, Opetusministeriö, Satakunnan taidetoimikunta ja Suomen kulttuurirahasto. Lapsille ja nuorille suunnattua toimintaa tukivat Taikalamppuverkosto ja Suomen kulttuurirahaston Satakunnan rahasto.

Rauman taidemuseon intendentti Janne Koski

Kansainvälistymisestä puhuttaessa kotimaan kulttuurinen moninaisuus on aihe, joka jää liian usein käsittelemättä. Siinä missä kansainvälisyys on houkuttelevaa, on monikulttuurisuus-termissä monelle kiusallinen kaiku. Paikallisen kulttuurisen moninaisuuden ja kansainvälisyyden ei koeta liittyvän toisiinsa.

Kansainvälistymispyrkimykset suuntautuvat usein kaupunkeihin, jotka ovat itsessään kulttuurisesti moninaisia. Taidetta rikastavat eritaustaisten ihmisten mukanaan tuomat vaikutteet. Esimerkiksi Lontoon kohdalla voisi kuvitella, että tämä on itsestään selvä seuraus maan väestörakententeesta ja siirtomaataustasta. Britannian kulttuuriseen rikkauteen on kuitenkin ollut vaikuttamassa tietoisesti monimuotoisuutta tukeva kulttuuripolitiikka.

Julkisin varoin rahoitettujen taidelaitosten on osoitettava toimintansa monimuotoisuuden edistämisessä rahoituksen jatkuvuuden takaamiseksi. Taideapurahoissa on korvamerkintöjä etnisille vähemmistöille. Valtion ja kuntien virkanimityksissä kunkin alueen etnisen monimuotoisuuden pitää heijastua myös julkisten organisaatioiden henkilökuntaan, taidelaitokset mukaan lukien. Valtion apurahojen hakuohjeita on saatavilla arabian, bengalin, kantonin- ja mandariinikiinan, ranskan, gujeratin, punjabin, somalin, espanjan ja urdun kielillä.[i] Monimuotoisuutta tukemaan on luotu erilaisia ohjelmia, joista yhtenä esimerkkinä voisi mainita tänä vuonna päättyneen Diversify-ohjelman, joka pyrki edistämään etnisiä vähemmistöjä edustavien henkilöiden työllistymistä pitkällä aikavälillä myös museoiden johtotehtäviin. Ohjelmasta on olemassa museoille suunnattu toimintaopas.[ii] Institutionaalista rasismia on torjuttu myös taiteenalakohtaisissa konferensseissa.[iii] Kulttuurin saavutettavuustoiminta on monipuolista ja tietoa ohjelmista löytyy helposti.[iv] Britannian kohdalla näyttäisi siltä, että rahoituksen ehtona oleva valtiovallan painostus on vaikuttanut kulttuurin monimuotoistumiseen myös rakenteiden tasolla.

Britannian monimuotoisuuspolitiikkaa on myös kritisoitu monin tavoin, eikä sen tuloksia olisi helppo soveltaa Suomeen. Meillä ei ole Britannian kaltaista käytäntöä tai edes oikeutta tilastoida ihmisten etnisiä taustoja ja muita ominaisuuksia, kuten varallisuutta tai seksuaalista suuntautumista, ei myöskään Britannian kaltaista väestön monimuotoisuutta. Moni pitää Britannian menettelyä etnisiä kategorioita ylläpitävänä. Englannin taidetoimikunnan itse tilaama raportti sen ylläpitämistä monikulttuurisuuskäytännöistä tuomitsee Britannian monimuotoisuuspolitiikan kulttuuriapartheidina.[v] Tämäkin kertoo alueella käytävän keskustelun moniäänisyydestä. Monimuotoisuuden edistämisen tärkeyttä sinänsä eivät nämä kriittiset kannanotot kyseenalaista.

Suomessa ajatellaan usein, että tarjotaan kaikkea kaikille, ja siten tasa-arvosta huolehditaan parhaiten. Uudet vähemmistöt eivät kuitenkaan päädy läheskään kantasuomalaisia vastaavissa suhteissa kulttuurilaitosten yleisöiksi tai varsinkaan esillä oleviksi taiteilijoiksi. Kaikkein vähiten heitä on asemissa, joissa taiteen arvotuksesta päätetään, kuten museoiden kuraattoreina, taidetoimikuntien jäseninä, säätiöiden hallituksissa tai asiantuntija-arvioijina. Monet museot, esimerkiksi Helsingin taidemuseo tai Kiasma, tekevät kyllä arvokasta työtä kulttuurisen moninaisuuden edistämisessä erityisesti pedagogisilla osastoilla. Monimuotoisuus ei kuitenkaan ole asia, joka rajoittuu yleisötyöhön.

Todellisen kulttuurisen moninaisuuden rikastamisessa saavutettavuusohjelmat, joissa kulttuurivähemmistöjä käsitellään vammaisten kanssa osallistumisesteisinä ryhminä, eivät riitä. On nähtävä enemmän mahdollisuuksia, ei vain esteitä. Kulttuurista monimuotoisuutta tarvitaan kaikilla tasoilla, myös asiantuntijoissa ja sisällöntuotannossa. Monimuotoisuusaspektin huomioiminen myös esimerkiksi julkisen taiteen hankinnoissa olisi jo enemmän kuin ajankohtaista. Ruotsissa julkisen taiteen hankintoja tehtäessä järjestetään vuosittain portfoliopäiviä, joihin kuka tahansa taiteilija voi hakea. Käytäntö alkoi monikulttuurinen vuosi -ohjelmasta joka toteutettiin Ruotsissa vuonna 2006 ja sen tarkoituksena oli lisätä julkisten taidehankintojen läpinäkyvyyttä sekä edistää eritaustaistenkin taiteilijoiden työn huomioimista tässä yhteydessä.[vi]

Aito kansainvälistyminen on dialogista. Samalla kun täältä viedään taidetta ulkomaille, voimme muokata kulttuuriympäristöä kotimaassa niin, että Suomesta tulee kansainvälisesti houkutteleva, monimuotoinen ja mahdollinen, ei pelkästään näyttelykohteena vaan myös paikkana, jossa asua ja vaikuttaa taiteilijana tai luovana ja kulttuuria kuluttavana kansalaisena. Museot ja taidelaitokset voivat vaikuttaa tähän avaamalla toimintaansa nykyistä enemmän jo ennen kuin valmiiseen näyttelyyn täytyy jotenkin houkutella kävijöitä. On toki niitäkin museoita, jotka tätä tekevät. Esimerkiksi Valokuvataiteen museossa on onnistuttu yhdistämään kansainvälisyyttä ja eriasteisia avoimuuden käytäntöjä eri näyttelytiloissa ja toiminnoissa tavallista enemmän, jolloin suhde myös paikalliseen taiteilijakenttään muodostuu elävämmäksi.

Suomessa asuvat ulkomaiset taiteilijat pitää ottaa osaksi järjestelmää. Olennaista monimuotoistumisessa on avoimuus. Suljettu kuratointi vailla avoimia hakuja ei aukea taiteilijoille, jotka ovat tulleet Suomeen valmistumisensa jälkeen, eivätkä kuulu paikallisiin taiteilijayhdistyksiin. Suomessa asuu suuri joukko ulkomaalaistaustaisia taiteilijoita, joista monet ovat kansainvälisesti verkostoituneita ja menestyneitä. Jos opintoja ei ole tehty suomalaisessa taidekorkeakoulussa, on taiteilijan asema täällä kuitenkin joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta marginaalinen, silloinkin kun ura muualla on runsas ja tuotanto kiinnostava.

Etua avoimuudesta näyttely- ja ohjelmapolitiikassa saataisiin toki myös suomalaiselle taiteilijakunnalle. Monet suurista museoista eivät kuitenkaan järjestä avoimia hakuja edes osaan näyttelytiloistaan. Paikallinen monimuotoisuus pysyy marginaalisena ja Suomi pahempana perälänä kuin se edes on – vaikka kaukaa tuotu näyttelysisältö antaisikin vaikutelman jostakin muusta.

 

Outi Korhonen

monikulttuurisuusläänintaiteilija

Uudenmaan taidetoimikunta

outi.korhonen(at)minedu.fi

 

Tällä hetkellä Suomessa asuvia kansainvälisiä taiteilijoita saa kiinni koko ajan laajenevalla, tämän vuoden aikana eri tahoilta kokoamallani tiedotuslistalla, jonka kautta lähetän apurahatietoja englanniksi nyt noin 200:lle Suomessa asuvalle transkulttuuriselle taiteilijalle. Osa heistä kuuluu paikallisiin taiteilijajärjestöihin, osa ei. Listalla on eri alojen taiteilijoita. Välitän hyvin mielelläni tietoja avoimista näyttelyhauista tai muista taiteilijoille avoimista mahdollisuuksista. Myös taidekasvatuskokemusta omaavia kansainvälisiä taiteilijoita löytyy runsaasti eri aloilta.


[i] Hakuohjeet taidepurahoihin Britanniassa eri kielillä

http://www.artscouncil.org.uk/funding/grants-arts/grants-arts-downloads/

[ii] Tietoa Diversify-ohjelmasta museoliiton sivuilla:

http://www.museumsassociation.org/careers/diversify

Diversify-ohjelman työkalupakki museoille:

http://www.museumsassociation.org/download?id=98529

[iii] Eclipse-konferenssin pohjalta tehty raportti keinoista torjua institutionaalista rasismia teattereissa:  http://www.artscouncil.org.uk/publication_archive/eclipse-developing-strategies-to-combat-racism-in-theatre/

[iv] Linkkejä kulttuurista moninaisuutta tukeviin sivustoihin Britanniassa:

http://www.takingpartinthearts.com/

Decibel-ohjelma edisti moninaisuuden ilmenemistä taidekentällä 2003-2004. Loppuraportti osoitteessa

http://www.artscouncil.org.uk/publication_archive/decibel-evaluation-key-findings/

Yleisötyötä edistäneen New Audiences-projektin raportti:

http://www.artscouncil.org.uk/publication_archive/i-liked-everything-celebrating-new-audiences/

[v] Richard Appignanesi: Beyond Cultural Diversity: The case for creativity. Third text, 2011.

[vi] Ruotsin taidetoimikunnan sivuilla kerrotaan lyhyesti portfolio-projektista:  http://www.statenskonstrad.se/se/Menu/Konstn%c3%a4r

Helsingin raatihuoneen Empiresalissa keskusteltiin 25.10.2011 Helsingin kulttuuristrategiasta vuosille 2012-2017 sekä parhaillaan käynnissä olevasta Guggenheim-museoselvityksestä. Tilaisuudessa esitelmöivät Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen, Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ja Guggenheim-säätiön apulaisjohtajan Ari Wiseman. Kutsu tilaisuuteen esitettiin Helsingin taiteilijaseuran jäsenkirjeessä, mutta tilaisuus oli avoin myös muille osallistujille.

Tilaisuudessa ensimmäisenä esiintyi apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen, joka antoi suuntaviivoja kulttuurin painopisteistä seuraaville viidelle vuodelle. Haataisen mukaan Helsinki tulee olemaan monimuotoinen, kiinnostava kulttuurin edelläkävijä Itämeren alueella. Kulttuuri on peruspalvelu, jolla on terveyttä, hyvinvointia ja elämänlaatua edistävä vaikutus. Prioriteetiksi Haatainen nostaa lapset, nuoret ja seniorit – heidän pääsymahdollisuutensa kulttuuripalveluihin on varmistettava. Onneksi, muuten olisi täytynyt huutaa ”what about the children, please think about the children!”. Oikeastaan taiteilija Nanna Susi tekikin jotakin tähän suuntaan myöhemmin keskustelun aikana sanomalla ”Guggenheim is for our children”.

Nyt kun lapset ja vanhukset ovat turvattu, huomiota kiinnitettiin köyhiin taiteilijoihin. Kulttuurin avustusjärjestelmää pyritään uudistamaan ja Haatainen esitteli kuuntelijoille prosenttirahaperiaatetta, joka on eräs kulttuurin tukimuoto. Kyseisellä periaatteella tarkoitetaan osuutta merkittävistä uusista rakennushankkeista, jossa yksi prosentti koko käytettävästä rahamäärästä laitetaan taidehankintoihin. Tämä nähtiin parannuksena taiteilijoiden taloudelliseen tukeen, lisärahaa voisi saada tällaisten prosenttirahahankkeiden kautta. Tällä voitaneen tarjota ansiomahdollisuus joillekin taitelijoille, mutta mahdollisuudet eivät ole ihan rajattomat. Haatainen puhui myös kulttuurialan keskittymisestä pääkaupunkiseudulle niin koulutus- kuin työpaikkojen suhteen, lähinnä tilastolukuina ja esittelymielessä, asia ei edennyt siitä sen kummemmin. Puheenvuoro päättyi 2012 World Design Capital –fiilistelyyn: tulemme esittäytymään hauskana, toimivana ja kansainvälisenä kaupunkina. Kaikkea kivaa on siis luvassa.

Haataisen jälkeen Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén kertoi ja visualisoi, mitä ongelmia on taidemuseoissa Meilahdessa ja Tennispalatsissa sekä miten pienet siniset pallot voidaan sulauttaa yhdeksi suureksi punaiseksi palloksi (kuva powerpoint-esityksessä). Ongelma Helsingin taidemuseoissa Gallen-Kallela-Sirénin mukaan on niiden maantieteellinen hajanaisuus sekä se, ettei niitä ole suunniteltu nykyaikaisiksi museorakennuksiksi. Sen sijaan Gallen-Kallela-Sirén haaveilee arkkitehtuurin ja taiteen naimakaupasta, mikä tarkoittanee uuden G-kirjaimella alkavan mahtimuseon suunnittelua. Tilaisuudessa kuultiin kolmelta esiintyjältä paljon kannanottoja sen puolesta, kuinka Guggenheim-museo lisäisi kansainvälistä kiinnostusta ja toisi kerrannaisvaikutuksia alueen muullekin kulttuuritoiminnalle. Tästä ilmiöstä saimme nähdä Gallen-Kallela-Sirénin demonstraation fläppitaululla: kuinka kivi osuu kosketuspintaan ja synnyttää laineita, renkaat vain sen kun kasvavat ja aina vaan suurempia, huh huh ei meinaa mahtua taululle.

Gallen-Kallela-Sirénin innostunutta puhetta seurasi Guggenheim-säätiön apulaisjohtajan Ari Wisemanin edellistä pidättyväisempi puheenvuoro, jossa kerrottiin komitean tekevän parhaillaan selvitystä siitä, ehdotetaanko museota Helsinkiin vai ei. Selvityksessä huomioidaan niin taloudelliset, lainopilliset kuin sijaintiin liittyvät seikat. Prosessin läpinäkyvyyttä ja avointa luonnetta vakuuteltiin, mutta yleisön konkreettiset kysymykset Guggenheim-museon kustannuksista ja operoinnista saivat osakseen yleisvastuksen selvityksen keskeneräisyydestä.

Joitakin tietoja annettiin selvitystyön keskeneräisyydestä huolimatta, esimerkiksi itse museorakennus tulisi olemaan kaupungin omaisuutta ja rakennettaisiin kaupungin kustannuksella, suomalaistaiteilijoiden taidetta ostettaisiin kokoelmiin ja Uusimaa saisi Helsingin kaupungin taidemuseon tilalle paitsi Guggenheimin, myös uuden aluetaidemuseon. Olemassa olevat kokoelmat hoituisivat jotenkin, siitä ei tarvitse murehtia ollenkaan. Yleisö ei saanut hehkutuksesta samankaltaista energiaa kuin puhujat, Guggenheim-museo sai puolustuspuheenvuoroja vain kahdelta taiteilijalta, Osmo Rauhalalta ja Nanna Sudelta. Kriittisiä kysymyksiä esitettiin vastausten ollessa muotoa ”selvitystyö on vielä kesken”, ”keskusteluaikataulu on vielä avoinna” sekä Tuula Haataisen lausuma herkkupala ”poliittisen päätöksenteon kautta tehdään päätös”. Seuraavanlaisia yleisöstä tulleita, toistaiseksi avoimeksi jääneitä, kysymyksiä voi kuitenkin komiteapäätöstä odotellessa miettiä: voidaanko asioita uudelleen nimeämällä todella vetää turistimassoja paikalle? Pitäisikö tässä tapauksessa nimetä vaikkapa Kansallisbaletti Bolshoi-teatteriksi? Miksi puhutaan vain Bilbaon Guggenheim-museosta, kaikki Guggenheim-museot eivät ole menestystarinoita?  Entä voitaisiinko mahdollinen Guggenheim-museo sijoittaa keskustan ulkopuolelle? Kuka tämän kaiken maksaa ja mistä ne rahat otetaan?

Pilvi Lampinen

Projektikoordinaattori

FRAME Finnish Fund for Art Exchange

Suomalainen museokenttä kokee kansainvälisyydestä vähän huonoa omatuntoa. Sitä pidetään tärkeänä itseisarvona, mutta harvassa museossa ajatellaan sen tarkemmin, miten verkostoja voisi parsia paremmiksi. Onhan se kivaa, kun kotikaupungin päättäjille pääsee näyttämään kollegoja ystävyyskaupungista tai kutsutaan vaivaannuttaville vastaanotoille ihan ulkomaita myöten. Museoammattilaisen aika on kuitenkin kortilla ja kansainvälistyä voisi kai tehokkaamminkin.

Museoammattilaisille tärkeimpiä väyliä kansainvälisiin verkostoihin ovat konferenssit, joita tunnutaan järjestettävän vuosi vuodelta yhä enemmän. Niihin kannattaisi osallistua, kun matkarahoitustakin jaetaan tätä nykyä varsin avokätisesti. Eikä aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Esimerkiksi Tampereella pidettiin viime vuonna peräti kolme isoa kansainvälistä konferenssia, kun kuukauden välein samassa kaupungissa ensin palkittiin Euroopan parhaat museot, sitten päivitettiin mitalitaiteen tilaa ja suurimpana teollisuusperinteen, tekniikan historian ja työväenmuseoiden maailmanjärjestöt tarkastelivat teollisen menneisyyden maailmaa 400 osallistujan voimin.

Mutta konferenssikassin hakeminen ei vielä riitä. Valitettavan usein museoväki valitsee passiivisen tarkkailijan roolin eikä esimerkiksi tarjoa itseään esitelmöijäksi. Paikan päällä sitten naiivisti ihmetellään, kuinka heppoisia esityksiä joutuu kuuntelemaan. Konferensseihin ei kannata lähteä vain kuulostelemaan uusia tuulia vaan arvostaa suomalaisten lujaa museo-osaamista jakamalla sitä myös muille.

Suomalaisille tyypilliseen epäsosiaalisuuteen vetoaminen on minusta tekosyy ­– likipitäen kaikista kansallisuuksista löytyy kyllä sivustaseuraajia. Osa vaihtaa konferenssin kestäessä sessiot shoppailuun, uusien tuttavuuksien sijaan välikaljat juodaan yhteisellä äidinkielellä ja iltaohjelmien aikana tehdään paperitöitä hotellihuoneessa. Ei näin.

Loppujen lopuksi menestyksellisessä museoyhteistyössä on kyse aika yksinkertaisista asioista. Ensinnäkin pitää uskaltaa avata suunsa ja olla oma itsensä. Omalla kohdallani kansainvälisiä ovia avasivat eniten juovuspäissä kerrotut Lenin-vitsit ja esitelmä, jossa puhuin koko alan näkökulmasta enkä vain promottanut oman museoni saavutuksia.

Toiseksi sekin pitää hyväksyä, että kaikki verkostot eivät toimi. Ehdin osallistua erään kansainvälisen järjestön kahteen konferenssiin ennen kuin oivalsin, ettei kyseinen ryhmittymä vastaakaan museoni tarpeita. Osa kansainvälisistä järjestöistä on luonteeltaan pelkkiä keskustelukerhoja – jotkut tosin ihan hyviä sellaisia – eikä niiden tapaamisista jää käteen veret seisauttavia projekti-ideoita tai yhteisnäyttelyitä. Jos kansainväliseltä vuorovaikutukselta haluaa muutakin kuin vertaistukea, sietää miettiä, minne lentää.

Kolmanneksi kannattaa ajatella sitä, miten voin itse osallistua ja miten museoni voisi tukea yhteistä asiaa. Paras tulos kun syntyy samaan tavoitteeseen sitoutuneista organisaatioista, innostuneista ammattilaisista ja halusta tehdä jotain uutta. Tähän ei päästä sillä, että lähtee vain kuulostelemaan ja odottaa, mitä maailmalta irtoaa. Se on juuri niin kuin turkulainen rap-artisti MC Nikke T sen sanoo: ”Jos haluu saada, on pakko antaa.”

Kalle Kallio on Työväenmuseo Werstaan johtaja ja työväenmuseoiden kansainvälisen yhteisjärjestön Worklabin puheenjohtaja.