Arkisto

Monthly Archives: lokakuu 2011

Helsingin raatihuoneen Empiresalissa keskusteltiin 25.10.2011 Helsingin kulttuuristrategiasta vuosille 2012-2017 sekä parhaillaan käynnissä olevasta Guggenheim-museoselvityksestä. Tilaisuudessa esitelmöivät Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen, Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ja Guggenheim-säätiön apulaisjohtajan Ari Wiseman. Kutsu tilaisuuteen esitettiin Helsingin taiteilijaseuran jäsenkirjeessä, mutta tilaisuus oli avoin myös muille osallistujille.

Tilaisuudessa ensimmäisenä esiintyi apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen, joka antoi suuntaviivoja kulttuurin painopisteistä seuraaville viidelle vuodelle. Haataisen mukaan Helsinki tulee olemaan monimuotoinen, kiinnostava kulttuurin edelläkävijä Itämeren alueella. Kulttuuri on peruspalvelu, jolla on terveyttä, hyvinvointia ja elämänlaatua edistävä vaikutus. Prioriteetiksi Haatainen nostaa lapset, nuoret ja seniorit – heidän pääsymahdollisuutensa kulttuuripalveluihin on varmistettava. Onneksi, muuten olisi täytynyt huutaa ”what about the children, please think about the children!”. Oikeastaan taiteilija Nanna Susi tekikin jotakin tähän suuntaan myöhemmin keskustelun aikana sanomalla ”Guggenheim is for our children”.

Nyt kun lapset ja vanhukset ovat turvattu, huomiota kiinnitettiin köyhiin taiteilijoihin. Kulttuurin avustusjärjestelmää pyritään uudistamaan ja Haatainen esitteli kuuntelijoille prosenttirahaperiaatetta, joka on eräs kulttuurin tukimuoto. Kyseisellä periaatteella tarkoitetaan osuutta merkittävistä uusista rakennushankkeista, jossa yksi prosentti koko käytettävästä rahamäärästä laitetaan taidehankintoihin. Tämä nähtiin parannuksena taiteilijoiden taloudelliseen tukeen, lisärahaa voisi saada tällaisten prosenttirahahankkeiden kautta. Tällä voitaneen tarjota ansiomahdollisuus joillekin taitelijoille, mutta mahdollisuudet eivät ole ihan rajattomat. Haatainen puhui myös kulttuurialan keskittymisestä pääkaupunkiseudulle niin koulutus- kuin työpaikkojen suhteen, lähinnä tilastolukuina ja esittelymielessä, asia ei edennyt siitä sen kummemmin. Puheenvuoro päättyi 2012 World Design Capital –fiilistelyyn: tulemme esittäytymään hauskana, toimivana ja kansainvälisenä kaupunkina. Kaikkea kivaa on siis luvassa.

Haataisen jälkeen Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén kertoi ja visualisoi, mitä ongelmia on taidemuseoissa Meilahdessa ja Tennispalatsissa sekä miten pienet siniset pallot voidaan sulauttaa yhdeksi suureksi punaiseksi palloksi (kuva powerpoint-esityksessä). Ongelma Helsingin taidemuseoissa Gallen-Kallela-Sirénin mukaan on niiden maantieteellinen hajanaisuus sekä se, ettei niitä ole suunniteltu nykyaikaisiksi museorakennuksiksi. Sen sijaan Gallen-Kallela-Sirén haaveilee arkkitehtuurin ja taiteen naimakaupasta, mikä tarkoittanee uuden G-kirjaimella alkavan mahtimuseon suunnittelua. Tilaisuudessa kuultiin kolmelta esiintyjältä paljon kannanottoja sen puolesta, kuinka Guggenheim-museo lisäisi kansainvälistä kiinnostusta ja toisi kerrannaisvaikutuksia alueen muullekin kulttuuritoiminnalle. Tästä ilmiöstä saimme nähdä Gallen-Kallela-Sirénin demonstraation fläppitaululla: kuinka kivi osuu kosketuspintaan ja synnyttää laineita, renkaat vain sen kun kasvavat ja aina vaan suurempia, huh huh ei meinaa mahtua taululle.

Gallen-Kallela-Sirénin innostunutta puhetta seurasi Guggenheim-säätiön apulaisjohtajan Ari Wisemanin edellistä pidättyväisempi puheenvuoro, jossa kerrottiin komitean tekevän parhaillaan selvitystä siitä, ehdotetaanko museota Helsinkiin vai ei. Selvityksessä huomioidaan niin taloudelliset, lainopilliset kuin sijaintiin liittyvät seikat. Prosessin läpinäkyvyyttä ja avointa luonnetta vakuuteltiin, mutta yleisön konkreettiset kysymykset Guggenheim-museon kustannuksista ja operoinnista saivat osakseen yleisvastuksen selvityksen keskeneräisyydestä.

Joitakin tietoja annettiin selvitystyön keskeneräisyydestä huolimatta, esimerkiksi itse museorakennus tulisi olemaan kaupungin omaisuutta ja rakennettaisiin kaupungin kustannuksella, suomalaistaiteilijoiden taidetta ostettaisiin kokoelmiin ja Uusimaa saisi Helsingin kaupungin taidemuseon tilalle paitsi Guggenheimin, myös uuden aluetaidemuseon. Olemassa olevat kokoelmat hoituisivat jotenkin, siitä ei tarvitse murehtia ollenkaan. Yleisö ei saanut hehkutuksesta samankaltaista energiaa kuin puhujat, Guggenheim-museo sai puolustuspuheenvuoroja vain kahdelta taiteilijalta, Osmo Rauhalalta ja Nanna Sudelta. Kriittisiä kysymyksiä esitettiin vastausten ollessa muotoa ”selvitystyö on vielä kesken”, ”keskusteluaikataulu on vielä avoinna” sekä Tuula Haataisen lausuma herkkupala ”poliittisen päätöksenteon kautta tehdään päätös”. Seuraavanlaisia yleisöstä tulleita, toistaiseksi avoimeksi jääneitä, kysymyksiä voi kuitenkin komiteapäätöstä odotellessa miettiä: voidaanko asioita uudelleen nimeämällä todella vetää turistimassoja paikalle? Pitäisikö tässä tapauksessa nimetä vaikkapa Kansallisbaletti Bolshoi-teatteriksi? Miksi puhutaan vain Bilbaon Guggenheim-museosta, kaikki Guggenheim-museot eivät ole menestystarinoita?  Entä voitaisiinko mahdollinen Guggenheim-museo sijoittaa keskustan ulkopuolelle? Kuka tämän kaiken maksaa ja mistä ne rahat otetaan?

Pilvi Lampinen

Projektikoordinaattori

FRAME Finnish Fund for Art Exchange

Mainokset

Suomalainen museokenttä kokee kansainvälisyydestä vähän huonoa omatuntoa. Sitä pidetään tärkeänä itseisarvona, mutta harvassa museossa ajatellaan sen tarkemmin, miten verkostoja voisi parsia paremmiksi. Onhan se kivaa, kun kotikaupungin päättäjille pääsee näyttämään kollegoja ystävyyskaupungista tai kutsutaan vaivaannuttaville vastaanotoille ihan ulkomaita myöten. Museoammattilaisen aika on kuitenkin kortilla ja kansainvälistyä voisi kai tehokkaamminkin.

Museoammattilaisille tärkeimpiä väyliä kansainvälisiin verkostoihin ovat konferenssit, joita tunnutaan järjestettävän vuosi vuodelta yhä enemmän. Niihin kannattaisi osallistua, kun matkarahoitustakin jaetaan tätä nykyä varsin avokätisesti. Eikä aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Esimerkiksi Tampereella pidettiin viime vuonna peräti kolme isoa kansainvälistä konferenssia, kun kuukauden välein samassa kaupungissa ensin palkittiin Euroopan parhaat museot, sitten päivitettiin mitalitaiteen tilaa ja suurimpana teollisuusperinteen, tekniikan historian ja työväenmuseoiden maailmanjärjestöt tarkastelivat teollisen menneisyyden maailmaa 400 osallistujan voimin.

Mutta konferenssikassin hakeminen ei vielä riitä. Valitettavan usein museoväki valitsee passiivisen tarkkailijan roolin eikä esimerkiksi tarjoa itseään esitelmöijäksi. Paikan päällä sitten naiivisti ihmetellään, kuinka heppoisia esityksiä joutuu kuuntelemaan. Konferensseihin ei kannata lähteä vain kuulostelemaan uusia tuulia vaan arvostaa suomalaisten lujaa museo-osaamista jakamalla sitä myös muille.

Suomalaisille tyypilliseen epäsosiaalisuuteen vetoaminen on minusta tekosyy ­– likipitäen kaikista kansallisuuksista löytyy kyllä sivustaseuraajia. Osa vaihtaa konferenssin kestäessä sessiot shoppailuun, uusien tuttavuuksien sijaan välikaljat juodaan yhteisellä äidinkielellä ja iltaohjelmien aikana tehdään paperitöitä hotellihuoneessa. Ei näin.

Loppujen lopuksi menestyksellisessä museoyhteistyössä on kyse aika yksinkertaisista asioista. Ensinnäkin pitää uskaltaa avata suunsa ja olla oma itsensä. Omalla kohdallani kansainvälisiä ovia avasivat eniten juovuspäissä kerrotut Lenin-vitsit ja esitelmä, jossa puhuin koko alan näkökulmasta enkä vain promottanut oman museoni saavutuksia.

Toiseksi sekin pitää hyväksyä, että kaikki verkostot eivät toimi. Ehdin osallistua erään kansainvälisen järjestön kahteen konferenssiin ennen kuin oivalsin, ettei kyseinen ryhmittymä vastaakaan museoni tarpeita. Osa kansainvälisistä järjestöistä on luonteeltaan pelkkiä keskustelukerhoja – jotkut tosin ihan hyviä sellaisia – eikä niiden tapaamisista jää käteen veret seisauttavia projekti-ideoita tai yhteisnäyttelyitä. Jos kansainväliseltä vuorovaikutukselta haluaa muutakin kuin vertaistukea, sietää miettiä, minne lentää.

Kolmanneksi kannattaa ajatella sitä, miten voin itse osallistua ja miten museoni voisi tukea yhteistä asiaa. Paras tulos kun syntyy samaan tavoitteeseen sitoutuneista organisaatioista, innostuneista ammattilaisista ja halusta tehdä jotain uutta. Tähän ei päästä sillä, että lähtee vain kuulostelemaan ja odottaa, mitä maailmalta irtoaa. Se on juuri niin kuin turkulainen rap-artisti MC Nikke T sen sanoo: ”Jos haluu saada, on pakko antaa.”

Kalle Kallio on Työväenmuseo Werstaan johtaja ja työväenmuseoiden kansainvälisen yhteisjärjestön Worklabin puheenjohtaja.

Kansainvälisyys on ollut ANTI – Contemporary Art Festivalilla läsnä ihan ensimmäisestä suunnittelupalaverista lähtien. Halusimme tehdä tapahtumasta kansainvälisen ja avata avoimen teoshaun kansainvälisesti kaikille. Jo ensimmäinen haku vuonna 2002 osoitti, että aika- ja paikkasidonnaisen nykytaiteen tapahtumista ja rakenteista oli huutava pula. Aika pian hahmottui myös se tosi asia, että ANTI on maailman ainoa festivaali, joka keskittyy ainoastaan paikkasidonnaisten teosten tuottamiseen julkisissa tiloissa – ja on käsittääkseni edelleen ainoa. ANTI-festivaalin tunnettuus ja ainutlaatuinen maine on levittäytynyt laaja-alaisesti eri puolille maailmaa, ja teosehdotusten määrä on kasvanut tasaisesti nykyiseen noin 400 vuodessa. Näistä suurin osa tulee Suomen ulkopuolelta.

Jo ensimmäisinä vuosina festivaali herätti kiinnostusta myös kansainvälisissä toimittajissa, ja artikkeleita ilmestyi alan julkaisuissa eri puolilla maailmaa. Henkilökohtaisesti olen pitänyt tärkeänä verkostoitumista live art –taiteen festivaalien ja alan muiden organisaatioiden kanssa. Resurssien niukkuuden vuoksi tein alkuvuosina harvakseltaan täsmäiskuja kansainvälisille festivaaleille, joilla opin tuntemaan paitsi alan muita organisaattoreita ja kuraattoreita, myös valtavasti taiteilijoita eri aloilta.

Vuosien mittaan alkoi muodostua kiinteä eurooppalainen kuraattoreiden verkosto, joka jakoi kiinnostuksen live art –taiteen kehittämiseen. Vuonna 2006 minulta kysyttiin ANTI-festivaalin kiinnostusta lähteä mukaan EU:n Kulttuuriohjelman hankehakemukseen. Pienenä yhdistyspohjaisena organisaationa, joka oli suunnitellut yhden ESR-hankkeen, mutta jonka hallinnoitsijaksi meillä ei ollut riittävästi taloudellista uskottavuutta, oli ilmiselvää, että vain yhteistyön kautta ANTI-festivaalin olisi mahdollista päästä mukaan hankkeisiin, joiden avulla pystyisimme tuottamaan laajempaa ohjelmistoa.

Tällä hetkellä ANTI on neljättä vuotta mukana A Space for Live Art –hankkeessa ainoana suomalaisena ja pohjoismaisena kumppanina. Hanke päättyy vuonna 2013, mutta vuosi 2012 on ANTI-festivaalin viimeinen ohjelmisto osana ASFLA-hanketta.

Vuonna 2009 ANTI-festivaalilla vieraili brut Viennan ja Inbetween Time –festivaalien taiteelliset johtajat, jotka innostuivat paikkasidonnaisesta live art –taiteista niin paljon, että lähtivät suunnittelemaan hanketta kaupunkikeskustojen ulkopuolille sijoittuville viheralueille toteutettavan ohjelmiston ympärille. Näin sai alkunsa UP TO NATURE –hanke, jossa on mukana neljä järjestäjää ja Maska-kustantamo Sloveniasta.

Hankkeet tarjoavat mahdollisuuden paitsi yhteistyöhön, myös vertaistukeen. Kansainvälisyys ei ole ollut itse tarkoitus, vaan se on tapa sijoittua osaksi live art –yhteisöä, joka on kansainvälinen ja monikulttuurinen. Jos ANTI etsisi kumppaneita vain Suomesta tai haluaisi olla alansa paras vain kansallisessa vertailussa, se olisi mielestäni lyhytnäköistä eikä kovin kiinnostavaa. ANTI on sitoutunut myös tuomaan esille suomalaisia taiteilijoita kansainväliselle kuraattoriverkostolle, joka vierailee ja aktiivisesti seuraa ANTI-festivaalia. Hankkeiden puitteissa esittelemme ja ehdotamme useita suomalaisia taiteilijoita kumppaneiden ohjelmistoihin ja tapahtumiin – olemme toisin sanoen pitkään tehneet suomalaisen nykytaiteen vientiä ja promootiota ja konsultoimme säännöllisesti kansainvälisiä ohjelmistosuunnittelijoita suomalaisista kiinnostavista tekijöistä.

ANTI – Contemporary Art Festival

Taiteellinen johtaja

Johanna Tuukkanen

Frame tai kehys. Poishakattu FINLANDIA, uudistuksilla rampautettu tanskalainen DCA, taannoin kuopattu NIFCA, kotimaassa käyty ”postmoderni” keskustelu ja Hollannin viimeaikaiset tapahtumat nykytaiteen demonisoinnin saralla eivät juuri mieltä lämmitä. Tällä hetkellä ainoa – ilman suurempaa köhää toimiva – nykytaidetta ja nykytaiteilijoiden toimintaa ja liikkuvuutta Pohjoismaissa edistävä ei-museaalinen instituutio on norjalainen OCA. FRAMEn kohdalla vuotokohdat on päätetty paikata organisaatiota ja taustayhteisöä uudistamalla (ja varmasti myös monilla muilla strategisilla ja taktisilla toimilla joista minulla ei ole tietoa). Pieni on kuitenkin usein suurta kauniimpaa. Riskinä on, että organisaatiouudistuksen varjolla menetetään toimiva hyväksi koettu tapa tehdä työtä ja yhtä tärkeänä menetetään uskottavuus ja jo saavutettu maine. Kansainvälisillä puoli-hysteeristen wanna-be -toimijoiden ja ”oikeitten pelurien” täyttämillä nykytaiteen hiekkalaatikoilla katu-uskottavuudella on merkitystä. Salonkikelpoisuus ei riitä. Rahoittajien ja taustayhteisöjen merkitystä ei luonnollisesti tule väheksyä. Mutta kuten aina, mielikuvat monialaisesta FRAMEsta useine taustayhteisöineen ja toimijoineen eivät brändiä (sic) ainakaan vahvenna. Ja tarvitaanko tässä kuviossa enää lisää hämmentäjiä, portinvartijoita tai ovien avaajia? Toimivan johdon ja asiantuntevan tiimin tulisi riittää.

Rajapinnat, resurssit ja reach.

FRAMEn kohdalla termiä rajapinta ei ehkä edes tulisi käyttää. Onko kahden tai kahdenkymmenen henkilön yhteen tuleminen edes rajapinta vai pitäisikö puhua kohtaamisesta? Nämä muutamien tuhansien eurojen, tai kymppitonnien, kustannukset aiheuttaneet kohtaamiset ovat kuitenkin usein niitä kaikkein hedelmällisimpiä yksittäisen toimijan ja pitkällä aikavälillä myös suomalaisen nykytaiteen kannalta. Vai halutaanko FRAMEsta tehdä spektaakkeleilla vientituloja tuottava rahasampo?

Ansaintalogiikka ja arms lenght.

Yksi (hyvän) kulttuuripolitiikan peruspilareista, nimittäin arms length –periaate, on sopivasti unohdettu FRAMEa koskevassa päätöksenteossa ja siitä käytävässä keskustelussa muutamaa hyvää avausta lukuun ottamatta. Vientiorganisaatioiden ja jossain määrin myös museoiden ansaintalogiikka perustuu eri lainalaisuuksille kuin FRAMEn tai nykytaiteen. Toivottavasti näin on myös jatkossa.

Museot ja mammuttitauti.

Uskon että museoilla on osaamista ja resursseja kansainväliseen yhteistyöhön oli kyse sitten yksittäisen taiteilijan näyttelystä tai laajemmasta moninapaisesta projektista. Näihin tuskin kannattaa FRAMEn rajallisia voimavaroja kohdistaa. FRAMEn pitäisi olla ennen kaikkea taiteilijoiden – ja jossain määrin kuraattorien ja muiden asiantuntijoiden – toiminnan ja verkostoitumisen mahdollistaja. Museoiden ja muiden suurempien toimijoiden asemointi tähän konstellaatioon ei välttämättä suuresti edistä tai helpota FRAMEa perustehtävistään suoriutumisessa. Esimerkiksi käy vaikkapa tanskalainen taiteilijaryhmä Superflex joka toiminnan profiilin ja vastavuoroisuuden kannalta sopisi FRAMEn kaltaisen instituution pirtaan. Torontossa 2004 ensi kertaa järjestetty SuperDanish –spektaakkelin kaltaiset hankkeet taas puhuvat eri rekisterissä. FRAMEn toimintaa tulee toki kriittisesti tarkastella ja arvioida mutta uskon että mammuttitautia sairastavaksi instituutioksi sitä ei tule neoliberaalissa huumassa muuttaa.          

Export tai exchange. FRAME tulee sanoista Finnish Fund for Art Exchange. Ja se e-kirjain ei tarkoita “exporttia”. Tarvinneeko tähän enää lisätä mitään.

Kari Immonen

museonjohtaja

Turun taidemuseo