Kalle Kallio: Verkostojakin voi parsia

Suomalainen museokenttä kokee kansainvälisyydestä vähän huonoa omatuntoa. Sitä pidetään tärkeänä itseisarvona, mutta harvassa museossa ajatellaan sen tarkemmin, miten verkostoja voisi parsia paremmiksi. Onhan se kivaa, kun kotikaupungin päättäjille pääsee näyttämään kollegoja ystävyyskaupungista tai kutsutaan vaivaannuttaville vastaanotoille ihan ulkomaita myöten. Museoammattilaisen aika on kuitenkin kortilla ja kansainvälistyä voisi kai tehokkaamminkin.

Museoammattilaisille tärkeimpiä väyliä kansainvälisiin verkostoihin ovat konferenssit, joita tunnutaan järjestettävän vuosi vuodelta yhä enemmän. Niihin kannattaisi osallistua, kun matkarahoitustakin jaetaan tätä nykyä varsin avokätisesti. Eikä aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Esimerkiksi Tampereella pidettiin viime vuonna peräti kolme isoa kansainvälistä konferenssia, kun kuukauden välein samassa kaupungissa ensin palkittiin Euroopan parhaat museot, sitten päivitettiin mitalitaiteen tilaa ja suurimpana teollisuusperinteen, tekniikan historian ja työväenmuseoiden maailmanjärjestöt tarkastelivat teollisen menneisyyden maailmaa 400 osallistujan voimin.

Mutta konferenssikassin hakeminen ei vielä riitä. Valitettavan usein museoväki valitsee passiivisen tarkkailijan roolin eikä esimerkiksi tarjoa itseään esitelmöijäksi. Paikan päällä sitten naiivisti ihmetellään, kuinka heppoisia esityksiä joutuu kuuntelemaan. Konferensseihin ei kannata lähteä vain kuulostelemaan uusia tuulia vaan arvostaa suomalaisten lujaa museo-osaamista jakamalla sitä myös muille.

Suomalaisille tyypilliseen epäsosiaalisuuteen vetoaminen on minusta tekosyy ­– likipitäen kaikista kansallisuuksista löytyy kyllä sivustaseuraajia. Osa vaihtaa konferenssin kestäessä sessiot shoppailuun, uusien tuttavuuksien sijaan välikaljat juodaan yhteisellä äidinkielellä ja iltaohjelmien aikana tehdään paperitöitä hotellihuoneessa. Ei näin.

Loppujen lopuksi menestyksellisessä museoyhteistyössä on kyse aika yksinkertaisista asioista. Ensinnäkin pitää uskaltaa avata suunsa ja olla oma itsensä. Omalla kohdallani kansainvälisiä ovia avasivat eniten juovuspäissä kerrotut Lenin-vitsit ja esitelmä, jossa puhuin koko alan näkökulmasta enkä vain promottanut oman museoni saavutuksia.

Toiseksi sekin pitää hyväksyä, että kaikki verkostot eivät toimi. Ehdin osallistua erään kansainvälisen järjestön kahteen konferenssiin ennen kuin oivalsin, ettei kyseinen ryhmittymä vastaakaan museoni tarpeita. Osa kansainvälisistä järjestöistä on luonteeltaan pelkkiä keskustelukerhoja – jotkut tosin ihan hyviä sellaisia – eikä niiden tapaamisista jää käteen veret seisauttavia projekti-ideoita tai yhteisnäyttelyitä. Jos kansainväliseltä vuorovaikutukselta haluaa muutakin kuin vertaistukea, sietää miettiä, minne lentää.

Kolmanneksi kannattaa ajatella sitä, miten voin itse osallistua ja miten museoni voisi tukea yhteistä asiaa. Paras tulos kun syntyy samaan tavoitteeseen sitoutuneista organisaatioista, innostuneista ammattilaisista ja halusta tehdä jotain uutta. Tähän ei päästä sillä, että lähtee vain kuulostelemaan ja odottaa, mitä maailmalta irtoaa. Se on juuri niin kuin turkulainen rap-artisti MC Nikke T sen sanoo: ”Jos haluu saada, on pakko antaa.”

Kalle Kallio on Työväenmuseo Werstaan johtaja ja työväenmuseoiden kansainvälisen yhteisjärjestön Worklabin puheenjohtaja.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: