Arkisto

Kulttuurivienti

Muumilaakson kansainvälinen näyttelytoiminta nykyisellään sai strategisen lähtölaukauksen vuonna 2005. Tove Janssonin syntymäpäivänä, 9. elokuuta, muumit kokivat mediamenestyksen maailmannäyttelyssä, Aichi Expossa Japanissa. Kymmenettuhannet messuvieraat kuulivat Muumilaakson kotikaupungista, Tampereesta.

Aichin maailmannäyttelykokemuksen jälkeen tehtiin päätös lisätä Muumilaakson kokoelman liikkuvuutta maailmalla. Se sopi ajankohtaan, jona kävi selvemmäksi ja selvemmäksi, että Muumilaakso tulisi kymmenen vuoden sisällä muuttamaan, eikä merkittäviä investointeja nykytilaan tehtäisi, vaikka museotekniikka alkoi olla vanhentunutta. Niinpä kansainvälisiä suhteita, joita jo oli olemassa, alettiin kehittää määrätietoisesti. Olihan jo 2004 Muumilaaksosta lähtenyt Japaniin suuri alkuperäisten teosten näyttely, jonka oli tarkoitus jäädä harvinaisuudeksi, mutta joka menestyksensä vuoksi nousi uuden näyttelystrategian ennakkotapaukseksi.

Japanilaiset ovat innokkaita muumien ystäviä ja he saivatkin muumit vierailulle taas vuonna 2007. Muumitaideteoksia kiersi näyttelyssä, joka esitteli pohjoismaista designia. Nordic Modernism, Design & Crafts kiersi vuosina 2007–2008 Nagasakissa, Utsunomiyassa, Kyotossa ja Tokiossa. Samana vuonna alkuperäisistä sarjakuvaluonnoksista koottu näyttely oli esillä Kööpenhaminassa Frederiks Bastionissa.

Vuonna 2009 suurin kansainvälinen näyttelyprojekti Muumilaaksossa oli maaliskuussa avautunut 184 alkuperäisen muumiteoksen kierros Japanissa Osakassa, Tokiossa, Sapporossa, Okazakissa, Kagoshimassa, Miyazakissa ja Hiroshimassa. Näyttelyyn tutustui liki 190 000 henkeä.

Vuonna 2010 suunnattiin Eurooppaan. Suomen Benelux-instituutin ja Belgian Comic Strip Centerin kanssa Muumilaakso järjesti näyttelyn Brysselin sarjakuvakeskuksessa 2.3.–29.8. The Dream World of Tove Jansson keräsi 101 517 katsojaa. Loppuvuodesta avautui Manchesterissä Englannissa Magical Moominvalley -näyttely Bury Art Gallery, Museum & Archives -museossa. Vajaan kolmen kuukauden näyttelyllä museo löi kaikki aiemmat yleisöennätyksensä. Vieraita kävi 12 310, missä oli 17% kasvua edellisvuoteen verrattuna.

Muumilaakson kokoelma liikkuu myös reproduktioina

Muumilaakson kansainvälinen näyttelytoiminta muuttui entistä intensiivisemmäksi vuonna 2008. Reproduktionäyttelyiden kehittäminen pääsi vauhtiin. Muumilaaksolla haluaa palvella myös niitä, jotka eivät pysty tarjoamaan alkuperäisten teosten vaatimia näyttelyolosuhteita. Ystävyyskaupunkitoiminnassakin reproduktionäyttelyt toimivat.

Reproduktioteoksia oli ensimmäisen kerran näytteillä ulkomailla vuonna 2008. Muumilaakso oli mukana Satua ja totta –näyttelyssä Pietarissa, kesällä vielä Klaksvikissa Fär-saarilla. Espoon kulttuuritoimen ja ruotsalaisen Folkets Hus och Parker’n kanssa käynnistettiin interaktiivinen En egen värld – Tove Jansson och Mumintrollen -näyttelykierros, joka jatkui Ruotsissa useita vuosia. Pietarissa Non/Fiction kirjallisuusmessuilla oli mukana Ystävyyttä Muumilaaksossa. Siihen tutustui arviolta 35 000 kävijää.

Alkukesästä 2009 Tanssiva Muumilaakso -reproduktionäyttely oli esillä Tarton kaupunginmuseossa. Sama näyttely vieraili myös Fukuokassa Japanissa Picture Book Museumissa, kävijöitä oli noin 40 000. Seuraavana vuonna Muumilaakso osallistui Kazakstanin pääkaupungissa Astanassa kulttuureja esittelevään näyttelyyn Ystävyyttä Muumilaaksossa -näyttelyllä. Sama näyttely Tseljabinskyssä Venäjällä sai vain 12 päivänä yli 800 katsojaa.

Tanssiva Muumilaakso oli esillä Shanghain maailmannäyttelyssä 2010 Suomen Kirnu-paviljongissa. Saman niminen yhteisproduktio yhdisti muumitaiteen, tanssin, musiikin ja asiantuntijapuheenvuorot. Maailmannäyttelykomitea myönsi produktiolle kulttuuripalkinnon ansiokkaasta osallistumisesta Shanghain maailmannäyttelyyn. Palkituista se oli ainoa Suomen kulttuuriohjelman edustaja. Yhteisproduktio vieraili kesällä 2011 Kaliforniassa USA:ssa. Näyttelyn ja esitykset näki noin 3000 FinnFest-tapahtuman vierasta San Diegossa. Yhteisproduktiota on kehitetty useita vuosia Muumilaakson ja muiden toimijoiden kesken ja sen kehittämistä jatketaan.

Keväällä 2011 oli myös lähdössä vuoden mittainen kiertonäyttely 127 Janssonin alkuperäisteoksesta Japaniin. Kierros peruttiin maanjäristys- ja tsunamikatastrofin seurausten vuoksi, mutta se toteutettiin lopulta reproduktionäyttelynä Yamanashi Prefectural Museum of Art:ssa. Näyttelyvieraita vajaassa kahdessa kuukaudessa oli 26 792. Alkuperäisen näyttelyn peruuntuminen aiheutti toukokuun loppuun mennessä yli 2000 uutisosumaa internetin japaninkielisillä sivuilla ja yli 11 000 blogikirjoitusta aiheesta.

Mediat ja yleisö kiittävät

Olipa näyttely originaaleista tai reproduktioista koottu, palaute kiittää kaikkialla. Salaisuus on tietenkin Tove Janssonin ilmaisun koskettavuudessa, mutta myös siinä, että tilaaja saa resursseilleen sopivan näyttelyn originaaleista tai korkeatasoisista kopioista kuratoituna.

Vuosina 2007–2011 Muumilaakson näyttelyt ovat saavuttaneet yli 500 000 kävijää ulkomailla. Siis yli 100 000 kävijää vuodessa. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi Shanghai Expon kävijät Kirnussa tai nettinäkyvyys. Muitakin kävijälukuja puuttuu arviosta. Kiertonäyttelyiden ansiosta ulkomaisten museovieraiden määrä Tampereen Muumilaaksossa on kasvanut tasaisesti. Muumilaakson strategiaan on kuulunut suunnata näyttelytoimintaa aktiivisesti ulkomaille vuodesta 2005 lähtien kansainvälisen tunnettuuden lisäämiseksi. Se näyttää onnistuneen.

Museoamanuenssi Elina Bonelius

Mainokset

Frame tai kehys. Poishakattu FINLANDIA, uudistuksilla rampautettu tanskalainen DCA, taannoin kuopattu NIFCA, kotimaassa käyty ”postmoderni” keskustelu ja Hollannin viimeaikaiset tapahtumat nykytaiteen demonisoinnin saralla eivät juuri mieltä lämmitä. Tällä hetkellä ainoa – ilman suurempaa köhää toimiva – nykytaidetta ja nykytaiteilijoiden toimintaa ja liikkuvuutta Pohjoismaissa edistävä ei-museaalinen instituutio on norjalainen OCA. FRAMEn kohdalla vuotokohdat on päätetty paikata organisaatiota ja taustayhteisöä uudistamalla (ja varmasti myös monilla muilla strategisilla ja taktisilla toimilla joista minulla ei ole tietoa). Pieni on kuitenkin usein suurta kauniimpaa. Riskinä on, että organisaatiouudistuksen varjolla menetetään toimiva hyväksi koettu tapa tehdä työtä ja yhtä tärkeänä menetetään uskottavuus ja jo saavutettu maine. Kansainvälisillä puoli-hysteeristen wanna-be -toimijoiden ja ”oikeitten pelurien” täyttämillä nykytaiteen hiekkalaatikoilla katu-uskottavuudella on merkitystä. Salonkikelpoisuus ei riitä. Rahoittajien ja taustayhteisöjen merkitystä ei luonnollisesti tule väheksyä. Mutta kuten aina, mielikuvat monialaisesta FRAMEsta useine taustayhteisöineen ja toimijoineen eivät brändiä (sic) ainakaan vahvenna. Ja tarvitaanko tässä kuviossa enää lisää hämmentäjiä, portinvartijoita tai ovien avaajia? Toimivan johdon ja asiantuntevan tiimin tulisi riittää.

Rajapinnat, resurssit ja reach.

FRAMEn kohdalla termiä rajapinta ei ehkä edes tulisi käyttää. Onko kahden tai kahdenkymmenen henkilön yhteen tuleminen edes rajapinta vai pitäisikö puhua kohtaamisesta? Nämä muutamien tuhansien eurojen, tai kymppitonnien, kustannukset aiheuttaneet kohtaamiset ovat kuitenkin usein niitä kaikkein hedelmällisimpiä yksittäisen toimijan ja pitkällä aikavälillä myös suomalaisen nykytaiteen kannalta. Vai halutaanko FRAMEsta tehdä spektaakkeleilla vientituloja tuottava rahasampo?

Ansaintalogiikka ja arms lenght.

Yksi (hyvän) kulttuuripolitiikan peruspilareista, nimittäin arms length –periaate, on sopivasti unohdettu FRAMEa koskevassa päätöksenteossa ja siitä käytävässä keskustelussa muutamaa hyvää avausta lukuun ottamatta. Vientiorganisaatioiden ja jossain määrin myös museoiden ansaintalogiikka perustuu eri lainalaisuuksille kuin FRAMEn tai nykytaiteen. Toivottavasti näin on myös jatkossa.

Museot ja mammuttitauti.

Uskon että museoilla on osaamista ja resursseja kansainväliseen yhteistyöhön oli kyse sitten yksittäisen taiteilijan näyttelystä tai laajemmasta moninapaisesta projektista. Näihin tuskin kannattaa FRAMEn rajallisia voimavaroja kohdistaa. FRAMEn pitäisi olla ennen kaikkea taiteilijoiden – ja jossain määrin kuraattorien ja muiden asiantuntijoiden – toiminnan ja verkostoitumisen mahdollistaja. Museoiden ja muiden suurempien toimijoiden asemointi tähän konstellaatioon ei välttämättä suuresti edistä tai helpota FRAMEa perustehtävistään suoriutumisessa. Esimerkiksi käy vaikkapa tanskalainen taiteilijaryhmä Superflex joka toiminnan profiilin ja vastavuoroisuuden kannalta sopisi FRAMEn kaltaisen instituution pirtaan. Torontossa 2004 ensi kertaa järjestetty SuperDanish –spektaakkelin kaltaiset hankkeet taas puhuvat eri rekisterissä. FRAMEn toimintaa tulee toki kriittisesti tarkastella ja arvioida mutta uskon että mammuttitautia sairastavaksi instituutioksi sitä ei tule neoliberaalissa huumassa muuttaa.          

Export tai exchange. FRAME tulee sanoista Finnish Fund for Art Exchange. Ja se e-kirjain ei tarkoita “exporttia”. Tarvinneeko tähän enää lisätä mitään.

Kari Immonen

museonjohtaja

Turun taidemuseo

Kukaan ei tietenkään voi ajatella ilman metaforia. Mutta se ei tarkoita, etteikö olisi olemassa metaforia, joiden käyttöä voimme hyvin välttää tai joista voimme yrittää päästää kokonaan eroon. Koska kaikki ajattelu on tietenkin tulkintaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö joskus olisi oikein ’vastustaa’ tulkintaa.

– Susan Sontag: Aids ja sen vertauskuvat.

Osallistuin hiljan tapahtumaan, jonka otsikko oli Toimialan arvonmääritys. Pilottina Tanssin toimiala. Tapahtuma oli osa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa projektia esittävien taiteiden toimialojen arvonmäärittelyn ja arviointimittarien kehittelemiseksi. Toisin sanoen tavoitteena oli pohtia sitä, miten kaikki se kulttuurialan arvokas, mitä ei voi mitata euroissa, saataisiin näkyviin.

Kokoontumisessa pienryhmät saivat puitavakseen erilaisia alateemoja. Yhden ryhmän tehtävänä oli puhua toimialan tiedontuotannosta ja toisen taas tiedontarpeesta. Kolmas ryhmä keskusteli toimialan ekosysteemin hahmottamisesta. Valitettavasti jo lähtökohtaisesti tehtävänannot tuntuivat vierailta – en tiedä jakoivatko muut osallistujat samaa kokemusta, mutta omalla kohdallani kyse lienee sanasto-ongelmasta. Mitä on tieto? Entä arvo? En tunne tiedotuskeskusten toimintaa enkä ministeriön lähestymistapaa, ja niinpä puhumme eri kieltä. Selvää on, ettei kielimuuri ole ainoa laatuaan. Muuri tuntuu varmasti erityisen ylitsepääsemättömältä, kun kulttuurialojen erinomaisuutta pitäisi perustella jollekin talouden termein ajattelevalle.

Oman tulevaisuuden kannalta voi tuntua välttämättömältä tavoitella yhteistä kieltä talousmaailman kanssa, mutta samalla täytyy tiedostaa, että lainattuun sanastoon ja metodeihin liittyy myös riskejä. Tapahtuman jälkeen jäin miettimään sanasto-ongelmaani. Mitä esimerkiksi tarkoitetaan termillä ekosysteemi? Samaa sanaa olin  kuullut käytettävän alkuvuodesta tiukassa talouskontekstissa. Tammikuussa Nokian toimitusjohtaja Stephen Elop totesi: ”The game has changed from a battle of devices to a war of ecosystems,” Elopin mukaan laitteiden sijaan nyt taistelevat eri ekosysteemit. Ensihätään The War of Ecosystems saattaa kuulostaa uudelta fantasiapeliltä tai scifi-kirjalta. Mitä Nokialle oikein on tapahtumassa, millaisesta taistelusta on kyse?

Ekosysteemi käsitteellä on totuttu ymmärtämään erilaisten elämänmuotojen muodostamaa kokonaisuutta. Laajasti ottaen koko maailma muodostaa yhden ekosysteemin. Ekologi Ilkka Hanski kirjoittaa Viestejä saarilta -kirjassa (2007) luonnon monimuotoisuudesta. Hanski toteaa, ettei luonnonvalinta tuota eliölajeja siksi, että ekosysteemin toiminta parantuisi – samaan aikaan on totta, että ”maapallolta on vaikea löytää kolkkaa, missä ei eläisi samassa ekosysteemissä vähintään muutama tuhat eliölajia, joista jokainen on jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa monien muiden lajien kanssa” (s. 206). Kirjansa lopuksi Hanski esittää huomion siitä, miten helposti jää huomaamatta yksi saari: maapallo. ”Jos lukija lähetettäisiin Haminanluotoon sillä uhkauksella, että poispääsyä ei ole, epätoivon tunne olisi ainakin aluksi kauhea. Jos ihmispolo jaksaisi tulevaisuuden hyväksi mitään suunnitella,  ensimmäiseksi ei varmaankaan tulisi mieleen luodon ainoan puun kaataminen ja pensaiden repiminen” (s. 215–17).

Ajatus ”ekosysteemien sodasta” ei yhdisty mielikuvaan monimuotoista elämää kuhisevasta saaresta ja hienovaraisista riippuvuuksien säikeistä. Elop visioi tilannetta, jossa ekosysteemit kohtaavat viimeisessä taistelussa. Jos biologian näkökulmasta monimuotoisuus oli tavoite ja elinehto, Elopin maailmassa päämäärä on kilpailevan ekosysteemin kukistaminen. Onko firmojen ihannetilanne  jonkinlainen keinotekoinen eristys, oma pienoismaailmaa, jossa turha monimuotoisuus on karsittu?  Jotain yhtäläisyyksiä biologian ja Elopin ekosysteemien välillä lienee kuitenkin mahdollista jäljittää: aivan kuin luonto, markkinatalouskaan ei tuota uusia sovelluksia ja vempaimia suurempaa tarkoitusta varten.

Takaisin Toimialan arvonmääritys -tapahtumaan: alun lyhyiden esittelyjen ja pienryhmäkeskustelujen jälkeen oli selvää, että kulttuurialalla korostuu monimuotoisuus ja erilaisten toimijoiden määrä. Eri aloilta, kuten musiikkibisneksestä, valmiiksi otetut mallit eivät sellaisenaan kykene kuvaamaan esittävien taiteiden tai kuvataiteen alaa, sillä kenttä on paljon kirjavampi. Myöskään kansainvälisiä suhteita ei voi jäsentää ”nokialaisittain” ekosysteemien sotana – emme voi suhtautua ulkomaihin vain vientikohteena, vaan kansainvälisissä toiminnassakin korostuu vuorovaikutus. Kulttuurialalla ekosysteemi-termin käyttöä voi yrittää perustella sillä, että pienet ja suuret tarvitsevat toisiaan. Monimuotoisuus on kaikkien etu.

Tiedostan kulttuurialan arvonmäärittelyn ja arviointimittareiden kehittämisen tärkeyden. Lopulta tavoitteenahan on kuroa umpeen sitä epäsuhtaa, joka vallitsee kulttuurialan merkityksen ja sen rahoituksen välillä. Samansuuntainen ilmiö on havaittu yliopistomaailmassa. Erilaiset pääsääntöisesti yritysmaailmasta lainatut hallinnon uudet järjestelmät sekä ranking-listat tarjoavat käteviä mittareita, joilla osoittaa rahoittajille, että menestystä on saavutettu. Kyse ei kuutenkaan ole vain neutraaleista mittareista tai sanoista; päinvastoin, mittaaminen ja sanasto myös muuttaa kuvaamansa kohdetta. On oltava tarkkana, ettei arvo katoa käännöksessä.

 Saara Hacklin kirjoittaa nykytaiteesta ja kulttuuripolitiikasta mm. verkkolehti Mustekalaan sekä on AV-arkin taiteellinen johtaja (2010–11) ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuutta:

Ahola, Sakari: ”Johan on markkinat” – eli pitäisikö rankinglistat rankata? Teoksessa Kilvoittelusta Kilpailuun, toim. Arrevaara, Timo & Saarinen, Taina, Jyväskylän yliopisto, 2009

Hanski, Ilkka: Viestejä saarilta. Miksi luonnon monimuotoisuus hupenee? Gaudeamus, 2007.

Head, Simon: The Grim Threat to British Universities, The New York Review of Books, Jan 13 – Feb 9, 2011.

http://www.nybooks.com/articles/archives/2011/jan/13/grim-threat-british-universities/

Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat. Suom. Osmo Saarinen, Karisto, 1991.


Edellisellä hallituskaudella toteutettiin Suomen kulttuuriviennin kehittämisohjelma. Sen loppuraportti on nimeltään Kulttuurivienti näkyy, uudistaa ja vaikuttaa. Ohjelma toteutettiin eri ministeriöiden ja kulttuurin toimijoiden yhteistyönä.  Hanke kuului edellisen hallituksen ohjelmaan, jonka mukaan luovaa taloutta haluttiin vahvistaa ja kulttuurin kansantaloudellista merkitystä lisätä edistämällä kulttuurivientiä ja kulttuuriyrittäjyyttä.

Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa tavoitteena on jatkaa kulttuurin toimialojen nostamista tunnustetuiksi vientialoiksi muiden vientialojen joukkoon. Uudessa hallitusohjelmassa todetaan, että kulttuuriyrittäjyyttä ja luovien alojen työpaikkojen syntymistä tuetaan. Kulttuurivientiä ja luovien alojen markkinointiosaamista edistetään ja ulkomailla toimivien kulttuuri-instituuttien roolia kulttuuriviennin toimijoina vahvistetaan.

Valtionhallinnon taholla kulttuurivientiin liittyy paljon taloudellisia tulosodotuksia. Ollessani mukana edellisen ohjelman valmistelussa, olen kokenut tärkeänä pitää esillä myös kulttuurivaihdon ja kansainvälisen yhteistyön merkitystä, koska näillä on museoiden näkökulmasta kulttuuriviennissä keskeinen sija. Museoiden toiminnassa on paljon erilaista kansainvälistä kontaktipintaa, josta ei tiedetä. Nämä kansainväliset yhteydet pitäisi tehdä näkyviksi ja tilastoitaviksi. Onnetonta on, ettei monista ulkomaille viedyistä näyttelyistä ole saatavissa edes kävijälukuja. Useat kansainväliset yhteistyökuviot jäävät museoalalta kirjaamatta ja tuntemattomiksi. Tässä olisi tehtävä parannusta. Esimerkiksi kulttuuriviennin tilastoissa komeilevat suomalaisen kirjallisuuden osalta yksittäisten kirjailijoiden ulkomaiset vierailut ja kuulijakunta. Monen muunkin taiteen ja kulttuurialan tilastoluvut ovat mittavat verrattuna museoiden tämänhetkisiin nollalukuihin. Museoliitto kerää säännöllisesti tietoja tapahtumista, ja seuraavalla kulttuurivientiä koskevalla tilastointikaudella olisi museoiden erilaiset kansainväliset yhteydet ja toimet saatava myös opetus- ja kulttuuriministeriön tilastoissa näkyviksi.

Suomen museoliiton pääsihteeri Anja-Tuulikki Huovinen