Arkisto

monikulttuurisuus

Espoon kaupunginmuseo sai vuonna 2001 Näyttelykeskus WeeGeeltä uudet toimitilat, mikä edellytti myös uudenlaista näyttelypolitiikkaa. Toiminnan laajentaminen Talomuseo Glimsistä KAMUn 650 neliömetrin näyttelytiloihin oli museolle suuri loikka. KAMUssa näyttelypolitiikan lähtökohtana on ollut Espoon kaupungin strategiassa mainittu tavoite kehittää WeeGeestä kansainvälisen mittakaavan näyttelykeskus. Kaupunginmuseon omassa strategiassa se on tarkoittanut yhtäältä paikallisen historian esittämistä laajemmassa, kansainvälisessä kontekstissa ja toisaalta kansainvälisesti mielenkiintoisten ja merkittävien kulttuurihistoriallisten näyttelyiden tuomista espoolaisten nähtäväksi.

Näyttelykeskus WeeGeen avajaisvuonna 2006 museo toteutti näyttelyn Aurora Karamzin ja vallan näyttämöt. Aihe oli paikallisesti ja kansallisestikin merkittävä, mutta sillä oli myös runsaasti kansainvälisiä ulottuvuuksia. Näyttelyn toteuttamisessa tehtiin yhteistyötä Demidov-suvun kanssa ja näyttelylainoja tuotiin mm. Venäjältä, Ranskasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Lopputulos oli näyttävä ja kävijäpalaute ylistävää, mutta samalla opittiin, että mitä useampi lainaajataho, sen työläämpää – ja hintavampaa.

Vuonna 2008, Espoon kaupungin 550-vuotisjuhlavuonna, museo toteutti Kylä – keskiaikaa Itämeren rannalla -näyttelyn. Näyttely pohjautui keskiaikaisen Mankbyn kylän arkeologisista kaivauksista saatuun ainutlaatuiseen tutkimustietoon. Uudenmaan rannikon varhaiskeskiaikaisen asuttamisen ja merenkulkuun perustuvien vilkkaiden kansainvälisten kontaktien esittämiseksi hankittiin lainoja mm. Ruotsista, Tanskasta ja Virosta. Näyttely sai erinomaista palautetta. Kansainvälinen aineisto ei ollut vain tuomassa lisäarvoa, vaan oli oleellinen osa näyttelyn kertomusta.

Museon ensimmäinen kansainvälinen tuontinäyttely oli Ötzi – Alppien jäämies. Etelä-Tirolin Arkeologisen museon kiertonäyttely oli turvallinen kokeilu ensinnäkin siksi, että aihe oli erittäin tunnettu ja sisältyy myös peruskoulun historianopetukseen. Toiseksi hinta oli kokoon nähden edullinen, koska näyttely ei sisältänyt originaaliesineitä. Kolmanneksi näyttelykonseptia oli ehditty hioa ja kehitellä vuosien myötä, ja siitä oli kierrossa jo toinen, päivitetty versio. Siitä huolimatta mm. tekstien kääntäminen ja editointi työllistivät varsin paljon erilaisista tyyli- ja kulttuurieroista johtuen. Näyttely rakentui paljolti teknisille ratkaisuille, joiden toiminta takkusi liian usein. Ylläpito työllisti siis museomestareita odotettua enemmän, mutta tilanteista selvittiin yhteistyössä ja -ymmärryksessä näyttelyn tuottajien kanssa.  Yleisö kiitti näyttelyä sen pienistä puutteista huolimatta ja keräsi KAMUn yleisöennätyksen: yli 40 000 kävijää 6 kuukaudessa.

Maaliskuussa 2012 KAMUssa avataan Marco Polo – mies ja myytti -näyttely, joka toteutetaan yhteistyössä italialaisten kumppanien kanssa. Ötziin verrattuna työtä ja riskejäkin on enemmän: originaaliesineet nostavat hintaa, vakuutukset ja turvallisuus työllistävät, avaimet käteen -periaatteella sovittu näyttely ei ole todellisuudessa avaimet käteen, koska rakenteet tulevat KAMUsta, kuitenkin tuottajien kustannuksella modifioituna näyttelyyn sopivaksi. Hannoverissa syyskuussa 2011 ensi-iltansa saaneessa näyttelyssä on vielä jonkin verran lasten tauteja, joten saatoimme vain onnitella itseämme siitä, että olimme osanneet luopua ensi-esityksen optiosta innokkaamman saksalaismuseon hyväksi. Sopimuksissa on joskus vaikea määritellä jokaista yksityiskohtaa täysin aukottomasti, joten hankkeen onnistunut läpivienti edellyttää keskinäistä luottamusta eri osapuolten välillä sekä tietenkin vankkaa näyttelyalan osaamista ja kokemusta. Parhaillaan on menossa näyttelysuunnitelman modifiointi Espoota varten. Uskomme vahvasti hyvään lopputulokseen, ja että Marco Polo on aiheena Ötzin tapaan suomalaisia museokävijöitä kiinnostava.

Carina Jaatinen, Näyttelypäällikkö, Espoon kaupunginmuseo

Mainokset

Kansainvälistymisestä puhuttaessa kotimaan kulttuurinen moninaisuus on aihe, joka jää liian usein käsittelemättä. Siinä missä kansainvälisyys on houkuttelevaa, on monikulttuurisuus-termissä monelle kiusallinen kaiku. Paikallisen kulttuurisen moninaisuuden ja kansainvälisyyden ei koeta liittyvän toisiinsa.

Kansainvälistymispyrkimykset suuntautuvat usein kaupunkeihin, jotka ovat itsessään kulttuurisesti moninaisia. Taidetta rikastavat eritaustaisten ihmisten mukanaan tuomat vaikutteet. Esimerkiksi Lontoon kohdalla voisi kuvitella, että tämä on itsestään selvä seuraus maan väestörakententeesta ja siirtomaataustasta. Britannian kulttuuriseen rikkauteen on kuitenkin ollut vaikuttamassa tietoisesti monimuotoisuutta tukeva kulttuuripolitiikka.

Julkisin varoin rahoitettujen taidelaitosten on osoitettava toimintansa monimuotoisuuden edistämisessä rahoituksen jatkuvuuden takaamiseksi. Taideapurahoissa on korvamerkintöjä etnisille vähemmistöille. Valtion ja kuntien virkanimityksissä kunkin alueen etnisen monimuotoisuuden pitää heijastua myös julkisten organisaatioiden henkilökuntaan, taidelaitokset mukaan lukien. Valtion apurahojen hakuohjeita on saatavilla arabian, bengalin, kantonin- ja mandariinikiinan, ranskan, gujeratin, punjabin, somalin, espanjan ja urdun kielillä.[i] Monimuotoisuutta tukemaan on luotu erilaisia ohjelmia, joista yhtenä esimerkkinä voisi mainita tänä vuonna päättyneen Diversify-ohjelman, joka pyrki edistämään etnisiä vähemmistöjä edustavien henkilöiden työllistymistä pitkällä aikavälillä myös museoiden johtotehtäviin. Ohjelmasta on olemassa museoille suunnattu toimintaopas.[ii] Institutionaalista rasismia on torjuttu myös taiteenalakohtaisissa konferensseissa.[iii] Kulttuurin saavutettavuustoiminta on monipuolista ja tietoa ohjelmista löytyy helposti.[iv] Britannian kohdalla näyttäisi siltä, että rahoituksen ehtona oleva valtiovallan painostus on vaikuttanut kulttuurin monimuotoistumiseen myös rakenteiden tasolla.

Britannian monimuotoisuuspolitiikkaa on myös kritisoitu monin tavoin, eikä sen tuloksia olisi helppo soveltaa Suomeen. Meillä ei ole Britannian kaltaista käytäntöä tai edes oikeutta tilastoida ihmisten etnisiä taustoja ja muita ominaisuuksia, kuten varallisuutta tai seksuaalista suuntautumista, ei myöskään Britannian kaltaista väestön monimuotoisuutta. Moni pitää Britannian menettelyä etnisiä kategorioita ylläpitävänä. Englannin taidetoimikunnan itse tilaama raportti sen ylläpitämistä monikulttuurisuuskäytännöistä tuomitsee Britannian monimuotoisuuspolitiikan kulttuuriapartheidina.[v] Tämäkin kertoo alueella käytävän keskustelun moniäänisyydestä. Monimuotoisuuden edistämisen tärkeyttä sinänsä eivät nämä kriittiset kannanotot kyseenalaista.

Suomessa ajatellaan usein, että tarjotaan kaikkea kaikille, ja siten tasa-arvosta huolehditaan parhaiten. Uudet vähemmistöt eivät kuitenkaan päädy läheskään kantasuomalaisia vastaavissa suhteissa kulttuurilaitosten yleisöiksi tai varsinkaan esillä oleviksi taiteilijoiksi. Kaikkein vähiten heitä on asemissa, joissa taiteen arvotuksesta päätetään, kuten museoiden kuraattoreina, taidetoimikuntien jäseninä, säätiöiden hallituksissa tai asiantuntija-arvioijina. Monet museot, esimerkiksi Helsingin taidemuseo tai Kiasma, tekevät kyllä arvokasta työtä kulttuurisen moninaisuuden edistämisessä erityisesti pedagogisilla osastoilla. Monimuotoisuus ei kuitenkaan ole asia, joka rajoittuu yleisötyöhön.

Todellisen kulttuurisen moninaisuuden rikastamisessa saavutettavuusohjelmat, joissa kulttuurivähemmistöjä käsitellään vammaisten kanssa osallistumisesteisinä ryhminä, eivät riitä. On nähtävä enemmän mahdollisuuksia, ei vain esteitä. Kulttuurista monimuotoisuutta tarvitaan kaikilla tasoilla, myös asiantuntijoissa ja sisällöntuotannossa. Monimuotoisuusaspektin huomioiminen myös esimerkiksi julkisen taiteen hankinnoissa olisi jo enemmän kuin ajankohtaista. Ruotsissa julkisen taiteen hankintoja tehtäessä järjestetään vuosittain portfoliopäiviä, joihin kuka tahansa taiteilija voi hakea. Käytäntö alkoi monikulttuurinen vuosi -ohjelmasta joka toteutettiin Ruotsissa vuonna 2006 ja sen tarkoituksena oli lisätä julkisten taidehankintojen läpinäkyvyyttä sekä edistää eritaustaistenkin taiteilijoiden työn huomioimista tässä yhteydessä.[vi]

Aito kansainvälistyminen on dialogista. Samalla kun täältä viedään taidetta ulkomaille, voimme muokata kulttuuriympäristöä kotimaassa niin, että Suomesta tulee kansainvälisesti houkutteleva, monimuotoinen ja mahdollinen, ei pelkästään näyttelykohteena vaan myös paikkana, jossa asua ja vaikuttaa taiteilijana tai luovana ja kulttuuria kuluttavana kansalaisena. Museot ja taidelaitokset voivat vaikuttaa tähän avaamalla toimintaansa nykyistä enemmän jo ennen kuin valmiiseen näyttelyyn täytyy jotenkin houkutella kävijöitä. On toki niitäkin museoita, jotka tätä tekevät. Esimerkiksi Valokuvataiteen museossa on onnistuttu yhdistämään kansainvälisyyttä ja eriasteisia avoimuuden käytäntöjä eri näyttelytiloissa ja toiminnoissa tavallista enemmän, jolloin suhde myös paikalliseen taiteilijakenttään muodostuu elävämmäksi.

Suomessa asuvat ulkomaiset taiteilijat pitää ottaa osaksi järjestelmää. Olennaista monimuotoistumisessa on avoimuus. Suljettu kuratointi vailla avoimia hakuja ei aukea taiteilijoille, jotka ovat tulleet Suomeen valmistumisensa jälkeen, eivätkä kuulu paikallisiin taiteilijayhdistyksiin. Suomessa asuu suuri joukko ulkomaalaistaustaisia taiteilijoita, joista monet ovat kansainvälisesti verkostoituneita ja menestyneitä. Jos opintoja ei ole tehty suomalaisessa taidekorkeakoulussa, on taiteilijan asema täällä kuitenkin joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta marginaalinen, silloinkin kun ura muualla on runsas ja tuotanto kiinnostava.

Etua avoimuudesta näyttely- ja ohjelmapolitiikassa saataisiin toki myös suomalaiselle taiteilijakunnalle. Monet suurista museoista eivät kuitenkaan järjestä avoimia hakuja edes osaan näyttelytiloistaan. Paikallinen monimuotoisuus pysyy marginaalisena ja Suomi pahempana perälänä kuin se edes on – vaikka kaukaa tuotu näyttelysisältö antaisikin vaikutelman jostakin muusta.

 

Outi Korhonen

monikulttuurisuusläänintaiteilija

Uudenmaan taidetoimikunta

outi.korhonen(at)minedu.fi

 

Tällä hetkellä Suomessa asuvia kansainvälisiä taiteilijoita saa kiinni koko ajan laajenevalla, tämän vuoden aikana eri tahoilta kokoamallani tiedotuslistalla, jonka kautta lähetän apurahatietoja englanniksi nyt noin 200:lle Suomessa asuvalle transkulttuuriselle taiteilijalle. Osa heistä kuuluu paikallisiin taiteilijajärjestöihin, osa ei. Listalla on eri alojen taiteilijoita. Välitän hyvin mielelläni tietoja avoimista näyttelyhauista tai muista taiteilijoille avoimista mahdollisuuksista. Myös taidekasvatuskokemusta omaavia kansainvälisiä taiteilijoita löytyy runsaasti eri aloilta.


[i] Hakuohjeet taidepurahoihin Britanniassa eri kielillä

http://www.artscouncil.org.uk/funding/grants-arts/grants-arts-downloads/

[ii] Tietoa Diversify-ohjelmasta museoliiton sivuilla:

http://www.museumsassociation.org/careers/diversify

Diversify-ohjelman työkalupakki museoille:

http://www.museumsassociation.org/download?id=98529

[iii] Eclipse-konferenssin pohjalta tehty raportti keinoista torjua institutionaalista rasismia teattereissa:  http://www.artscouncil.org.uk/publication_archive/eclipse-developing-strategies-to-combat-racism-in-theatre/

[iv] Linkkejä kulttuurista moninaisuutta tukeviin sivustoihin Britanniassa:

http://www.takingpartinthearts.com/

Decibel-ohjelma edisti moninaisuuden ilmenemistä taidekentällä 2003-2004. Loppuraportti osoitteessa

http://www.artscouncil.org.uk/publication_archive/decibel-evaluation-key-findings/

Yleisötyötä edistäneen New Audiences-projektin raportti:

http://www.artscouncil.org.uk/publication_archive/i-liked-everything-celebrating-new-audiences/

[v] Richard Appignanesi: Beyond Cultural Diversity: The case for creativity. Third text, 2011.

[vi] Ruotsin taidetoimikunnan sivuilla kerrotaan lyhyesti portfolio-projektista:  http://www.statenskonstrad.se/se/Menu/Konstn%c3%a4r