Kansainvälisyys on ollut ANTI – Contemporary Art Festivalilla läsnä ihan ensimmäisestä suunnittelupalaverista lähtien. Halusimme tehdä tapahtumasta kansainvälisen ja avata avoimen teoshaun kansainvälisesti kaikille. Jo ensimmäinen haku vuonna 2002 osoitti, että aika- ja paikkasidonnaisen nykytaiteen tapahtumista ja rakenteista oli huutava pula. Aika pian hahmottui myös se tosi asia, että ANTI on maailman ainoa festivaali, joka keskittyy ainoastaan paikkasidonnaisten teosten tuottamiseen julkisissa tiloissa – ja on käsittääkseni edelleen ainoa. ANTI-festivaalin tunnettuus ja ainutlaatuinen maine on levittäytynyt laaja-alaisesti eri puolille maailmaa, ja teosehdotusten määrä on kasvanut tasaisesti nykyiseen noin 400 vuodessa. Näistä suurin osa tulee Suomen ulkopuolelta.

Jo ensimmäisinä vuosina festivaali herätti kiinnostusta myös kansainvälisissä toimittajissa, ja artikkeleita ilmestyi alan julkaisuissa eri puolilla maailmaa. Henkilökohtaisesti olen pitänyt tärkeänä verkostoitumista live art –taiteen festivaalien ja alan muiden organisaatioiden kanssa. Resurssien niukkuuden vuoksi tein alkuvuosina harvakseltaan täsmäiskuja kansainvälisille festivaaleille, joilla opin tuntemaan paitsi alan muita organisaattoreita ja kuraattoreita, myös valtavasti taiteilijoita eri aloilta.

Vuosien mittaan alkoi muodostua kiinteä eurooppalainen kuraattoreiden verkosto, joka jakoi kiinnostuksen live art –taiteen kehittämiseen. Vuonna 2006 minulta kysyttiin ANTI-festivaalin kiinnostusta lähteä mukaan EU:n Kulttuuriohjelman hankehakemukseen. Pienenä yhdistyspohjaisena organisaationa, joka oli suunnitellut yhden ESR-hankkeen, mutta jonka hallinnoitsijaksi meillä ei ollut riittävästi taloudellista uskottavuutta, oli ilmiselvää, että vain yhteistyön kautta ANTI-festivaalin olisi mahdollista päästä mukaan hankkeisiin, joiden avulla pystyisimme tuottamaan laajempaa ohjelmistoa.

Tällä hetkellä ANTI on neljättä vuotta mukana A Space for Live Art –hankkeessa ainoana suomalaisena ja pohjoismaisena kumppanina. Hanke päättyy vuonna 2013, mutta vuosi 2012 on ANTI-festivaalin viimeinen ohjelmisto osana ASFLA-hanketta.

Vuonna 2009 ANTI-festivaalilla vieraili brut Viennan ja Inbetween Time –festivaalien taiteelliset johtajat, jotka innostuivat paikkasidonnaisesta live art –taiteista niin paljon, että lähtivät suunnittelemaan hanketta kaupunkikeskustojen ulkopuolille sijoittuville viheralueille toteutettavan ohjelmiston ympärille. Näin sai alkunsa UP TO NATURE –hanke, jossa on mukana neljä järjestäjää ja Maska-kustantamo Sloveniasta.

Hankkeet tarjoavat mahdollisuuden paitsi yhteistyöhön, myös vertaistukeen. Kansainvälisyys ei ole ollut itse tarkoitus, vaan se on tapa sijoittua osaksi live art –yhteisöä, joka on kansainvälinen ja monikulttuurinen. Jos ANTI etsisi kumppaneita vain Suomesta tai haluaisi olla alansa paras vain kansallisessa vertailussa, se olisi mielestäni lyhytnäköistä eikä kovin kiinnostavaa. ANTI on sitoutunut myös tuomaan esille suomalaisia taiteilijoita kansainväliselle kuraattoriverkostolle, joka vierailee ja aktiivisesti seuraa ANTI-festivaalia. Hankkeiden puitteissa esittelemme ja ehdotamme useita suomalaisia taiteilijoita kumppaneiden ohjelmistoihin ja tapahtumiin – olemme toisin sanoen pitkään tehneet suomalaisen nykytaiteen vientiä ja promootiota ja konsultoimme säännöllisesti kansainvälisiä ohjelmistosuunnittelijoita suomalaisista kiinnostavista tekijöistä.

ANTI – Contemporary Art Festival

Taiteellinen johtaja

Johanna Tuukkanen

Mainokset

Frame tai kehys. Poishakattu FINLANDIA, uudistuksilla rampautettu tanskalainen DCA, taannoin kuopattu NIFCA, kotimaassa käyty ”postmoderni” keskustelu ja Hollannin viimeaikaiset tapahtumat nykytaiteen demonisoinnin saralla eivät juuri mieltä lämmitä. Tällä hetkellä ainoa – ilman suurempaa köhää toimiva – nykytaidetta ja nykytaiteilijoiden toimintaa ja liikkuvuutta Pohjoismaissa edistävä ei-museaalinen instituutio on norjalainen OCA. FRAMEn kohdalla vuotokohdat on päätetty paikata organisaatiota ja taustayhteisöä uudistamalla (ja varmasti myös monilla muilla strategisilla ja taktisilla toimilla joista minulla ei ole tietoa). Pieni on kuitenkin usein suurta kauniimpaa. Riskinä on, että organisaatiouudistuksen varjolla menetetään toimiva hyväksi koettu tapa tehdä työtä ja yhtä tärkeänä menetetään uskottavuus ja jo saavutettu maine. Kansainvälisillä puoli-hysteeristen wanna-be -toimijoiden ja ”oikeitten pelurien” täyttämillä nykytaiteen hiekkalaatikoilla katu-uskottavuudella on merkitystä. Salonkikelpoisuus ei riitä. Rahoittajien ja taustayhteisöjen merkitystä ei luonnollisesti tule väheksyä. Mutta kuten aina, mielikuvat monialaisesta FRAMEsta useine taustayhteisöineen ja toimijoineen eivät brändiä (sic) ainakaan vahvenna. Ja tarvitaanko tässä kuviossa enää lisää hämmentäjiä, portinvartijoita tai ovien avaajia? Toimivan johdon ja asiantuntevan tiimin tulisi riittää.

Rajapinnat, resurssit ja reach.

FRAMEn kohdalla termiä rajapinta ei ehkä edes tulisi käyttää. Onko kahden tai kahdenkymmenen henkilön yhteen tuleminen edes rajapinta vai pitäisikö puhua kohtaamisesta? Nämä muutamien tuhansien eurojen, tai kymppitonnien, kustannukset aiheuttaneet kohtaamiset ovat kuitenkin usein niitä kaikkein hedelmällisimpiä yksittäisen toimijan ja pitkällä aikavälillä myös suomalaisen nykytaiteen kannalta. Vai halutaanko FRAMEsta tehdä spektaakkeleilla vientituloja tuottava rahasampo?

Ansaintalogiikka ja arms lenght.

Yksi (hyvän) kulttuuripolitiikan peruspilareista, nimittäin arms length –periaate, on sopivasti unohdettu FRAMEa koskevassa päätöksenteossa ja siitä käytävässä keskustelussa muutamaa hyvää avausta lukuun ottamatta. Vientiorganisaatioiden ja jossain määrin myös museoiden ansaintalogiikka perustuu eri lainalaisuuksille kuin FRAMEn tai nykytaiteen. Toivottavasti näin on myös jatkossa.

Museot ja mammuttitauti.

Uskon että museoilla on osaamista ja resursseja kansainväliseen yhteistyöhön oli kyse sitten yksittäisen taiteilijan näyttelystä tai laajemmasta moninapaisesta projektista. Näihin tuskin kannattaa FRAMEn rajallisia voimavaroja kohdistaa. FRAMEn pitäisi olla ennen kaikkea taiteilijoiden – ja jossain määrin kuraattorien ja muiden asiantuntijoiden – toiminnan ja verkostoitumisen mahdollistaja. Museoiden ja muiden suurempien toimijoiden asemointi tähän konstellaatioon ei välttämättä suuresti edistä tai helpota FRAMEa perustehtävistään suoriutumisessa. Esimerkiksi käy vaikkapa tanskalainen taiteilijaryhmä Superflex joka toiminnan profiilin ja vastavuoroisuuden kannalta sopisi FRAMEn kaltaisen instituution pirtaan. Torontossa 2004 ensi kertaa järjestetty SuperDanish –spektaakkelin kaltaiset hankkeet taas puhuvat eri rekisterissä. FRAMEn toimintaa tulee toki kriittisesti tarkastella ja arvioida mutta uskon että mammuttitautia sairastavaksi instituutioksi sitä ei tule neoliberaalissa huumassa muuttaa.          

Export tai exchange. FRAME tulee sanoista Finnish Fund for Art Exchange. Ja se e-kirjain ei tarkoita “exporttia”. Tarvinneeko tähän enää lisätä mitään.

Kari Immonen

museonjohtaja

Turun taidemuseo

Tarkasteltaessa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Suomen taidetta ja kulttuuria huomio kiinnittyy erityisesti tamperelaiseen Backlight-valokuvafestivaaliin niin suomalaisesta kuin eurooppalaisestakin näkökulmasta.

2000-luvulla Euroopan unioni laajeni itään, ja EU-rahoituksen tuella Backlight pystyi luomaan uusia siltoja Euroopan avautuvien ja toisiaan lähestyvien kulttuurien välille. Tampereesta tuli näkyvä nuoren eurooppalaisen valokuvaustaiteen keskus.

Backlightin lähtöideana oli esittää aiheittain ja aloittain eurooppalaisen valokuvataiteen kulttuurista moninaisuutta asiasta kiinnostuneille suomalaisille. Vuodesta 2005 alkaen on vuorostaan järjestetty suomalaisten taiteilijoiden näyttelyitä festivaalin eurooppalaisilla yhteistyökumppaneilla Pietarissa, Kaunasissa, Varsovassa, Łódźissa, Wienissä, Firenzessä, Roomassa, Sardiniassa, Bragassa, Luxemburgissa, Aarhusissa ja vuonna 2008 myös Pingyaossa Kiinassa.

Vuosina 1999–2009 Tampereella, Turussa, Oulussa, Porissa, Valkeakoskella ja Helsingissä esitellyt 185* taiteilijaa sekä yli 20 osallistunutta kuraattoria koko Euroopasta ovat panostaneet omalta osaltaan Backlightin ja suomalaisen valokuvataiteen tunnetuksi tekemiseen Euroopassa. (*1999/28; 2002/26; 2005/75; 2008/56)

Tällainen laaja integroiva toiminta vaatii rahoitusta, jota saatiin vuosina 1999–2009 lähinnä Euroopan unionilta ja kansainvälisiltä yhteistyökumppaneilta. Vuonna 2011 rahoitus romahti, mikä on myös osoitus siitä, että tamperelaisen ja suomalaisen taiteen ja kulttuurin rakenteellinen kehitys on jäänyt eurooppalaisesta ja maailmanlaajuisesta kehityksestä.

Valokuvaus ei ole enää marginaalitaidetta; vuonna 2011 se on myös risteävien digitalisointiprosessien ansiosta korkeatasoinen taidemuoto, joka on tiukasti punoutunut muihin nyky- ja urbaanitaiteen muotoihin. Pieni instituutio Valokuvakeskus Nykyaika ei enää pysty yksin täyttämään vaatimusta poikkitieteellisestä asiantuntemuksesta. Hankkeet, joiden halutaan tulevaisuudessa menestyvän eurooppalaisella tasolla, tarvitsevatkin vastaavia hallinnollisia ja sisällöllisiä rakenteita, jotka valitettavasti täytyy ensin rakentaa uudelleen.

Backlight 2011 – Siirtolaisuus ja nomadi elämä pyrkii (kokonaan ilman EU-rahoitusta) omalla tavallaan esittämään aiheeseen liittyviä suuntavirtauksia. Aistihavaintojen rajat hämärtyvät 21 eurooppalaisessa asetelmassa aiheesta; 22 taiteilijaa tarjoavat myös paljon puhuttavaa Venäjän kansan kaipauksesta Kamtšatkan ja Pietarin välillä.

Tervetuloa näyttelyyn 17.9.–30.10.2011

TR1 Taidehalli

Tampereen taidemuseo

Taidekeskus Mältinranta

www.backlight.fi

Beim Blick zurück auf die erste Dekade Kunst und Kultur in Finnland im zweiten Jahrtausend rückt das Fotofestival Backlight aus Tampere deutlich ins Blickfeld und dies sowohl aus Finnischer als auch aus Europäischer Perspektive.

Aus Europäischer Perspektive brachte die Dekade die Ost-Erweiterung der EU und, unterstützt durch Gelder der Europäischen Union wurde Backlight Werkzeug beim Bau neuer Brücken zwischen den sich öffnenden und annähernden Kulturen Europas. Tampere wurde sichtbare Drehscheibe für Junge Europäische Kunst mit Fotografie.

Es war die Start-Idee von Backlight dem interessierten Publikum in Finnland einen thematisch und fachlich strukturierten Zugang zur kulturellen Vielfalt europäischer Fotokunst zu eröffnen. Ab 2005 waren im Gegenzug immer auch Ausstellungen mit finnischen Künstlern unterwegs in den europäischen Partnerinstitutionen des Festivals: in Sankt Petersburg, Kaunas, Warschau, Lodz, Wien, Florenz, Rom, Sardinien, Braga, Luxemburg, Aarhus und 2008 auch in Pingyao/China.

Die zwischen 1999 und 2009 in Tampere, Turku, Oulu, Pori, Valkeakoski und Helsinki ausgestellten 185* Künstler und die über 20 beteiligten Kuratoren aus ganz Europa haben dann Ihren Teil dazu beigetragen um Backlight und Finnische Fotokunst europaweit bekannter zu machen. (*1999/28; 2002/26; 2005/75; 2008/56)

Die für solch aufwendige integrative Aktionen notwendige fundamentale Unterstützung, von 1999 bis 2009 wesentlich durch die Europäische Union und die internationalen Partner, ist in 2011 eingebrochen, auch aus Gründen die Aufzeigen das die strukturellen Entwicklungen im Kunst und Kulturbereich in Tampere/Finnland hinter den sich europaweit und global aufzeigenden Realitäten zurückgefallen sind.

Fotografie ist keine Nischenkunst mehr, Fotokunst 2011 ist auf höchstem Niveau, auch durch verschränkende Prozesse der Digitalisierung, aufs engste Verknüpft mit anderen Ausdrucksformen der Zeitgenössischen und Urbanen Kunst. Diese notwendige interdisziplinäre Kompetenz  kann durch die kleine Institution Valokuvakeskus Nykyaika allein nicht mehr realisiert werden. Zukünftig erfolgreiche Projekte auf Europäischer Ebene verlangen nach entsprechenden Strukturen – organisatorisch wie inhaltlich – die leider erst neu eingerichtet werden müssen.

Backlight 2011 – Migration und Nomadisch Leben versucht (ganz ohne EU Gelder) auf seine Weise diesen Tendenzen Ausdruck zu geben. Die Grenzen der Wahrnehmung verschwimmen in 21 europäischen Positionen zum Thema und Spektakuläres bieten auch 22 Positionen Territorien Russischer Sehnsucht zwischen Kamchatka und Sankt Petersburg.

Herzlich Willkommen 17.9. – 30.10.2011

-TR1 Kunsthalle

-Tampere Art Museum

-Mältinranta Art Centre

Backlightin projektijohtaja 1999–2011

Ulrich Haas-Pursiainen M.A.

Kukaan ei tietenkään voi ajatella ilman metaforia. Mutta se ei tarkoita, etteikö olisi olemassa metaforia, joiden käyttöä voimme hyvin välttää tai joista voimme yrittää päästää kokonaan eroon. Koska kaikki ajattelu on tietenkin tulkintaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö joskus olisi oikein ’vastustaa’ tulkintaa.

– Susan Sontag: Aids ja sen vertauskuvat.

Osallistuin hiljan tapahtumaan, jonka otsikko oli Toimialan arvonmääritys. Pilottina Tanssin toimiala. Tapahtuma oli osa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa projektia esittävien taiteiden toimialojen arvonmäärittelyn ja arviointimittarien kehittelemiseksi. Toisin sanoen tavoitteena oli pohtia sitä, miten kaikki se kulttuurialan arvokas, mitä ei voi mitata euroissa, saataisiin näkyviin.

Kokoontumisessa pienryhmät saivat puitavakseen erilaisia alateemoja. Yhden ryhmän tehtävänä oli puhua toimialan tiedontuotannosta ja toisen taas tiedontarpeesta. Kolmas ryhmä keskusteli toimialan ekosysteemin hahmottamisesta. Valitettavasti jo lähtökohtaisesti tehtävänannot tuntuivat vierailta – en tiedä jakoivatko muut osallistujat samaa kokemusta, mutta omalla kohdallani kyse lienee sanasto-ongelmasta. Mitä on tieto? Entä arvo? En tunne tiedotuskeskusten toimintaa enkä ministeriön lähestymistapaa, ja niinpä puhumme eri kieltä. Selvää on, ettei kielimuuri ole ainoa laatuaan. Muuri tuntuu varmasti erityisen ylitsepääsemättömältä, kun kulttuurialojen erinomaisuutta pitäisi perustella jollekin talouden termein ajattelevalle.

Oman tulevaisuuden kannalta voi tuntua välttämättömältä tavoitella yhteistä kieltä talousmaailman kanssa, mutta samalla täytyy tiedostaa, että lainattuun sanastoon ja metodeihin liittyy myös riskejä. Tapahtuman jälkeen jäin miettimään sanasto-ongelmaani. Mitä esimerkiksi tarkoitetaan termillä ekosysteemi? Samaa sanaa olin  kuullut käytettävän alkuvuodesta tiukassa talouskontekstissa. Tammikuussa Nokian toimitusjohtaja Stephen Elop totesi: ”The game has changed from a battle of devices to a war of ecosystems,” Elopin mukaan laitteiden sijaan nyt taistelevat eri ekosysteemit. Ensihätään The War of Ecosystems saattaa kuulostaa uudelta fantasiapeliltä tai scifi-kirjalta. Mitä Nokialle oikein on tapahtumassa, millaisesta taistelusta on kyse?

Ekosysteemi käsitteellä on totuttu ymmärtämään erilaisten elämänmuotojen muodostamaa kokonaisuutta. Laajasti ottaen koko maailma muodostaa yhden ekosysteemin. Ekologi Ilkka Hanski kirjoittaa Viestejä saarilta -kirjassa (2007) luonnon monimuotoisuudesta. Hanski toteaa, ettei luonnonvalinta tuota eliölajeja siksi, että ekosysteemin toiminta parantuisi – samaan aikaan on totta, että ”maapallolta on vaikea löytää kolkkaa, missä ei eläisi samassa ekosysteemissä vähintään muutama tuhat eliölajia, joista jokainen on jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa monien muiden lajien kanssa” (s. 206). Kirjansa lopuksi Hanski esittää huomion siitä, miten helposti jää huomaamatta yksi saari: maapallo. ”Jos lukija lähetettäisiin Haminanluotoon sillä uhkauksella, että poispääsyä ei ole, epätoivon tunne olisi ainakin aluksi kauhea. Jos ihmispolo jaksaisi tulevaisuuden hyväksi mitään suunnitella,  ensimmäiseksi ei varmaankaan tulisi mieleen luodon ainoan puun kaataminen ja pensaiden repiminen” (s. 215–17).

Ajatus ”ekosysteemien sodasta” ei yhdisty mielikuvaan monimuotoista elämää kuhisevasta saaresta ja hienovaraisista riippuvuuksien säikeistä. Elop visioi tilannetta, jossa ekosysteemit kohtaavat viimeisessä taistelussa. Jos biologian näkökulmasta monimuotoisuus oli tavoite ja elinehto, Elopin maailmassa päämäärä on kilpailevan ekosysteemin kukistaminen. Onko firmojen ihannetilanne  jonkinlainen keinotekoinen eristys, oma pienoismaailmaa, jossa turha monimuotoisuus on karsittu?  Jotain yhtäläisyyksiä biologian ja Elopin ekosysteemien välillä lienee kuitenkin mahdollista jäljittää: aivan kuin luonto, markkinatalouskaan ei tuota uusia sovelluksia ja vempaimia suurempaa tarkoitusta varten.

Takaisin Toimialan arvonmääritys -tapahtumaan: alun lyhyiden esittelyjen ja pienryhmäkeskustelujen jälkeen oli selvää, että kulttuurialalla korostuu monimuotoisuus ja erilaisten toimijoiden määrä. Eri aloilta, kuten musiikkibisneksestä, valmiiksi otetut mallit eivät sellaisenaan kykene kuvaamaan esittävien taiteiden tai kuvataiteen alaa, sillä kenttä on paljon kirjavampi. Myöskään kansainvälisiä suhteita ei voi jäsentää ”nokialaisittain” ekosysteemien sotana – emme voi suhtautua ulkomaihin vain vientikohteena, vaan kansainvälisissä toiminnassakin korostuu vuorovaikutus. Kulttuurialalla ekosysteemi-termin käyttöä voi yrittää perustella sillä, että pienet ja suuret tarvitsevat toisiaan. Monimuotoisuus on kaikkien etu.

Tiedostan kulttuurialan arvonmäärittelyn ja arviointimittareiden kehittämisen tärkeyden. Lopulta tavoitteenahan on kuroa umpeen sitä epäsuhtaa, joka vallitsee kulttuurialan merkityksen ja sen rahoituksen välillä. Samansuuntainen ilmiö on havaittu yliopistomaailmassa. Erilaiset pääsääntöisesti yritysmaailmasta lainatut hallinnon uudet järjestelmät sekä ranking-listat tarjoavat käteviä mittareita, joilla osoittaa rahoittajille, että menestystä on saavutettu. Kyse ei kuutenkaan ole vain neutraaleista mittareista tai sanoista; päinvastoin, mittaaminen ja sanasto myös muuttaa kuvaamansa kohdetta. On oltava tarkkana, ettei arvo katoa käännöksessä.

 Saara Hacklin kirjoittaa nykytaiteesta ja kulttuuripolitiikasta mm. verkkolehti Mustekalaan sekä on AV-arkin taiteellinen johtaja (2010–11) ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuutta:

Ahola, Sakari: ”Johan on markkinat” – eli pitäisikö rankinglistat rankata? Teoksessa Kilvoittelusta Kilpailuun, toim. Arrevaara, Timo & Saarinen, Taina, Jyväskylän yliopisto, 2009

Hanski, Ilkka: Viestejä saarilta. Miksi luonnon monimuotoisuus hupenee? Gaudeamus, 2007.

Head, Simon: The Grim Threat to British Universities, The New York Review of Books, Jan 13 – Feb 9, 2011.

http://www.nybooks.com/articles/archives/2011/jan/13/grim-threat-british-universities/

Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat. Suom. Osmo Saarinen, Karisto, 1991.


Angry Birds –yhtiö Rovion markkinointijohtaja Peter Vesterbacka lataa uusimmassa Kauppalehti Optiossa (12/2011) , että jos ei päätä tehdä maailman parasta ei kannata tehdä ollenkaan.  Vesterbacka ja Rovio elävät niin kuin opettavat. Angry Birds on maailmanlaajuinen brändi ja monilla palkinnoilla huomioitu. Rovio ja sen taustavoimat edustavat sitä asennetta ja taitoa, jota myös museoiden on tulevaisuudessa osoitettava.

Meidän on unohdettava perinteinen kaava, jossa ensin yritetään saavuttaa menestystä kotikonnuilla ja sen onnistuttua, tehdään kansainvälistymissuunnitelma. Globaalissa toimintaympäristössä ei ole sen enempää kansainvälistymistä kuin kansallistakaan toimintaa. On vain välistymistä ja toimintaa, jossa ymmärretään ihmisten halut ja kansallista rajoista riippumattomat tarpeet.

Tarjota tai hakea maailman parasta edellyttää ennen muuta hyvää itsetuntoa. ”Meillä on maailman paras” tai ”meille ei kelpaa kuin maailman paras” asenteeseen ei liian usein museosektorilla törmää. Tässä mielessä hyvä hanke ja toivottavasti itu uudesta otteesta on Helsingin Guggenheim –museo. Jos osaamista ostetaan, ostetaan sitten maailman parasta. Seuraava luonteva siirto on, että jokin tai jotkin suomalaiset museot päättävät tehdä jotain maailman parasta ja maailmalle.

Nyt on aika luoda ja todeta, että Louvre Mona Lisoineen taitaa olla hieman passé.

Kimmo Levä

Museonjohtaja, Mobilia; Suomen museoliiton pääsihteeri 1.10.2011 alkaen

Edellisellä hallituskaudella toteutettiin Suomen kulttuuriviennin kehittämisohjelma. Sen loppuraportti on nimeltään Kulttuurivienti näkyy, uudistaa ja vaikuttaa. Ohjelma toteutettiin eri ministeriöiden ja kulttuurin toimijoiden yhteistyönä.  Hanke kuului edellisen hallituksen ohjelmaan, jonka mukaan luovaa taloutta haluttiin vahvistaa ja kulttuurin kansantaloudellista merkitystä lisätä edistämällä kulttuurivientiä ja kulttuuriyrittäjyyttä.

Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa tavoitteena on jatkaa kulttuurin toimialojen nostamista tunnustetuiksi vientialoiksi muiden vientialojen joukkoon. Uudessa hallitusohjelmassa todetaan, että kulttuuriyrittäjyyttä ja luovien alojen työpaikkojen syntymistä tuetaan. Kulttuurivientiä ja luovien alojen markkinointiosaamista edistetään ja ulkomailla toimivien kulttuuri-instituuttien roolia kulttuuriviennin toimijoina vahvistetaan.

Valtionhallinnon taholla kulttuurivientiin liittyy paljon taloudellisia tulosodotuksia. Ollessani mukana edellisen ohjelman valmistelussa, olen kokenut tärkeänä pitää esillä myös kulttuurivaihdon ja kansainvälisen yhteistyön merkitystä, koska näillä on museoiden näkökulmasta kulttuuriviennissä keskeinen sija. Museoiden toiminnassa on paljon erilaista kansainvälistä kontaktipintaa, josta ei tiedetä. Nämä kansainväliset yhteydet pitäisi tehdä näkyviksi ja tilastoitaviksi. Onnetonta on, ettei monista ulkomaille viedyistä näyttelyistä ole saatavissa edes kävijälukuja. Useat kansainväliset yhteistyökuviot jäävät museoalalta kirjaamatta ja tuntemattomiksi. Tässä olisi tehtävä parannusta. Esimerkiksi kulttuuriviennin tilastoissa komeilevat suomalaisen kirjallisuuden osalta yksittäisten kirjailijoiden ulkomaiset vierailut ja kuulijakunta. Monen muunkin taiteen ja kulttuurialan tilastoluvut ovat mittavat verrattuna museoiden tämänhetkisiin nollalukuihin. Museoliitto kerää säännöllisesti tietoja tapahtumista, ja seuraavalla kulttuurivientiä koskevalla tilastointikaudella olisi museoiden erilaiset kansainväliset yhteydet ja toimet saatava myös opetus- ja kulttuuriministeriön tilastoissa näkyviksi.

Suomen museoliiton pääsihteeri Anja-Tuulikki Huovinen

Rajatonkulttuuri-blogin tarkoituksena on toimia keskustelualustana kulttuurialan kansainvälisyydestä. Kansainvälisyys on usein perustellusti tavoiteltava asia. Kansainvälisyyttä on monenlaista. Esimerkiksi kulttuurivienti on sekä taloudellisesti että Suomen imagon kannalta hyödyllistä. Toisaalta voidaan ajatella, että kansainvälisten vaikutteiden kautta pystytään omaksumaan uutta ja parantamaan museon ammattimaisuutta ja toiminnan tasoa. Yhtälailla on selvää, että kulttuurien välinen kommunikaatio lisää eettisyyttä ja avarakatseisuutta. Kaikki nämä ovat tavoiteltavia asioita. Ja silti ei ole itsestään selvää, mistä kansainvälisyydessä on lopulta kyse, tai onko kansainvälisyys toiminnan tavoitteena itseisarvo?

Museoissa kansainvälisyys on ollut nouseva trendi. Suomalaisten museoiden toiminta on kansainvälistynyt viime vuosikymmeninä ja se on myös tarkoittanut alan muutosta. Museoista on tullut huomattavasti avoimempia vaikutteille ja ne ovat rohkeasti ylittäneet rajoja. Monella tavalla museoista on tullut rajattoman kulttuurin laitoksia.

Tässä blogissa puhutaan loppuvuoden aikana ilmestyvissä artikkeleissa museoista ja kulttuurista laajemmin erilaisista kansainvälisyyden näkökulmista. Esillä on kulttuurivientiä, kansainvälisiä projekteja, kansainvälisiä tapahtumia ja monikulttuurisuutta pohtivia artikkeleita. Blogissa on vierailijoita, jotka avaavat kysymystä kansainvälisyydestä omasta perspektiivistään.

Iloisia lukuhetkiä museoblogin parissa!

Karim Galenius